— Koetan parastani, herra eversti.
— Croneld, sinusta saattaa tulla jotakin oivallista. Pidä huoli siitä, että tuotat minulle kunniaa; luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.
Päällikkö puristi sydämellisesti hänen kättään, ja sitten Lennart riensi jo toista kertaa sanansaattajana, täyttämään päällikkönsä käskyä, lujasti päättäen parhaansa mukaan koettaa olla hänen kunnioittavan ystävällisyytensä arvoinen. Sen mestarillisen älykkyyden tähden, jota korpraali Turkki äsken oli osoittanut, olisi hänen herransa mielellään ottanut hänet mukaansa, ellei hän olisi pelännyt sen viivyttävän matkaa. Korpraali oli sitäpaitsi silloin hirvittävän ärtyisellä päällä. Häntä näytti harmittavan, että kumppani oli hänen takiaan joutunut hirteen. Ei mikään oveluus eikä tyhmännäköisyys ollut voinut tällä kertaa pelastaa Tupakka-Mattia, vanhaa veijaria. Kaupungista ulos ratsastaessaan Lennart näki tulliveräjän ulkopuolella häthätää kyhätyn kunniaportin, ja siinä riippui ylhäisessä asemassaan kaikkien tupakanpureskelijain suureksi suruksi heidän vanha suosijansa kaikkine käärepapereineen ja sananlaskuineen tavallisessa hamppunuorassa.
11. KORKEAKOSKI. — KYMI.
Suomen sisäosa on harmaakiviylänköä, joka on lukemattomien veden täyttämäin laaksojen uurtama. Pisin ja syvin laakso, johon ylätasangon monet järvet virtaavat, on Päijänteen vesijakso; sen pohjoisesta etelään lukien yhteensä, neljättäkymmentä penikulmaa pitkistä keskusjärvistä juoksevat vedet virtaista, koskista Kymijokea myöten Suomenlahteen. Noin penikulman päässä rannikosta jakaantuu Kymi kahteen päähaaraan, jotka ympäröivät viljavaa suistomaata, Pyhtään saarta. Kumpikin haara jakaantuu vielä ennen mereen laskemista useampaan osaan, joten Kymi yksinään — muita ahdinkopaikkoja lukuun ottamatta — muodostaa neljä tai viisi tärkeätä ylimenokohtaa, kun on käytävä pitkin rantatietä lähenevää vihollisarmeijaa vastaan tai hyökättävä sen kimppuun.
Nuo asemat tulivat vielä entistäänkin tärkeämmiksi sentähden, että 1743 vuoden raja kävi pitkin Kymiä ja seurasi sen läntistä haaraa meren rantaan. Pyhtään saari, joka joutui Venäjän omaksi, tuli siten hyvin tärkeäksi raja-alueeksi sodan aikana, ja monet joen haarain kummallakin puolen olevat varustukset todistavat vielä tänäkin päivänä, miten huolellisesti molemmat taistelevat vallat koettivat lujittaa asemaansa näillä kiistanalaisilla rajaseuduilla. Yksin merikin ja sen kallioinen saaristo tahraantui niillä paikoin vereen idän ja lännen kamppailuista, sillä Kymin itäisien laskuhaarojen kohdalla lainehtii kahdesta vaihtelevasta meritaistelustaan kuuluisa Ruotsinsalmi.
Elokuun ensi päivinä Haminaa vastaan tehdyn epäonnistuneen yrityksen jälkeen antoi kuningas pääarmeijan, jonka johtajana vielä oli kenraalimajuri paroni Kaarle Kustaa Armfelt, vetäytyä pohjoiseen päin, ensin Venäjän puolella rajaa olevaan Liikalaan ja sitten Kymin yli Ruotsin puolelle Anjalaan. Itse hän seurasi pienempää armeijaosastoa Kymin itäisimmässä suuhaarassa olevalle Korkeakoskelle, johon joukko jäi Venäjän puolelle rajaa, päällikkönä kenraaliluutnantti von Platen ja häntä lähinnä ylikamarijunkkari, paroni Kustaa Mauri Armfelt, joka peräydyttäessä johti jalkaväkeä.
Täällä kärsi Kustaa III kovimman koetuksen koko elämässään: sen ylvään mielilauselman luhistumisen, johon uskoen hän oli lähtenyt sotaan kuin pyöräkeinuun: "un roi devant son armée, qui l'adore, est toujours invincible." [20] Siellä hän sai ne surusanomat, jotka toinen toisensa jälkeen ensin riistivät häneltä voiton toivon, sitten loukkasivat hänen herkkää mieltään tuoden hänen kestettäväkseen suurimman häpeän, mitä "kuningas häntä jumaloivan armeijan johtajana" voi kärsiä, ja lopulta uhkasivat hänen kruunuaan, hänen vapauttaan ja kenties hänen henkeäänkin. Mutta siellä hän myöskin noina synkkinä hetkinä kasvoi suureksi vastoinkäymisten koulussa, ja siellä hän neronkatseellaan, joka onnettomuuden syvimmässä kuilussakin keksi pelastuskeinon, jätti surunsa uskollisen Armfeltin helmaan. Osaksi ovat näiden päivien hämärät tapahtumat tunnetut Armfeltin omatekoisesta elämäkerrasta, joka valaisee selvästi ajan kärkkäät kulkupuheet; toinen, ehkä tärkeämpi osa, on vielä sinetillä suljettuna Juhana Albert Ehrenströmin jälkeenjättämissä papereissa.
Silloisessa päämajassa, vanhassa, myöhemmin poltetussa puutalossa Korkeakoskella istui kuningas aamulla unettoman yön jälkeen kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli ilmoituksia armeijasta, virkakirjelmiä neuvostolta Tukholmasta, kirjeitä Ruuthilta ja Schröderheimiltä, ranskalaisia näytelmiä ja sanomalehtiä, hänen omia kirjoittamiaan näytelmäluonnoksia ruotsalaista teatteria varten ja rauhansuunnitelma, jonka hän vielä pari viikkoa sitä ennen oli aikonut esitellä Venäjälle. Hän oli käskenyt vahtivuorossa olevan kamarijunkkarin ja kamaripalvelijan poistua ja kieltänyt laskemasta ketään luokseen, ennenkuin hän soittaisi. Hän oli yksin, kuten hänen oli tapana, kun hän teki tärkeimpiä päätöksiään tai suri salaisimpia huoliaan — yksin kaukaisessa maassa, missä petos kutoi verkkojaan hänen kruununsa ympärille, kaukana valtakuntansa pääkaupungista, vihreästä Haagasta, hupaisesta hovistaan, näyttelijöistään, runoilijoistaan ja rakastettavista, sukkelista naisista, sulon ja viehätyksen ilmapiiristä, josta hän eli kuin perhonen kukkien tuoksusta. Miksi hän sulkeutui huoneeseensa? Mitä hän mietti? Mitä hän suunnitteli? Uutta rauhanehdotustako? Vai uutta sotaretkeäkö? Uutta liittoa? Valtiollista kirjeenvaihtoa? Valtiopäiviä? Sovinnonhierontaa puolueiden välillä? Tai ehkä sanomalehtiuutisia Ranskassa lähestyvästä myrskystä? Vai Ahlströmin musiikkia Frigga-oopperaan? Tai ehkä uutta kilpakirjoitusta Ruotsin akatemialle?
Ei mitään niistä. Kustaa III oli sinä hetkenä ainoastaan ihminen ja isä. Hän oli äsken saanut kirjeen kohta kymmenvuotiaalta perintöprinssiltä ja sen mukana toisen kuningattarelta, Sofia Magdalenalta. Hän oli yhä uudelleen ja uudelleen lukenut nuo rakkaat kirjeet. Hän oli huomaavinaan, että prinssi oli kahtena viime kuukautena tuntuvasti edistynyt. Hänen kirjeensä osoitti suurta älyä; kirjoittihan hän melkein virheettömästi; hän oli ilmeisesti etevämpi muita ikäisiään prinssejä. Mutta onneton lapsi, mikä tulisi hänen kohtalokseen, jos hänen isänsä nyt sortuisi puolueiden vehkeilyihin? Silloin palattaisiin taas vuoteen 1720; vuoden 1772:n ynnä muista kuusitoistavuotisista vaivoista jäisi perintöruhtinaalle ainoastaan hänen isoisänsä varjovalta, raadeltu, ehkäpä paloiteltukin valtakunta! Venäjän laivasto oli niinä päivinä näyttäytynyt Viaporin edustalla ja saartanut Ruotsin laivaston. Mitähän jos vihollinen uskaltaisi yrittää nousta maalle Ruotsin rannikolle, lähestyä Tukholman seutuja, ja ehkä coup de main'illä, äkkihyökkäyksellä, ryöstää perintöruhtinaan Ulriksdalista, mihin kuningas ainoastaan kuningattaren hartaista rukouksista oli sallinut hänen jäädä kesää viettämään?