— Ratsaille! Ratsaille! karjui Armfelt suunniltaan. — Jos he pääsevät
Tavastilaan ennen meitä, sulkevat he teidän majesteetiltanne paluutien
Korkeakoskelle.
Vaara oli liiankin selvä, mutta kuningas oli niin vähän varustautunut siihen, ettei hän ollut edes vetänyt käsiinsä rannehansikkaitaan eikä ottanut ylleen lämpimässä vaivalloista Kustaa II:n Adolfin tapaan valmistettua nahkavarustustaan, jota panettelijat tunnetussa herjausiaulussaan vertailivat hänen punaisiin kengänkantoihinsa. Hän oli puettuna kansallispukuun, samoin kuin hän oli esiintynyt kirkossakin, käsissä hienot keltaiset, ranskalaiset vuohennahkahansikkaat. Niin kevyessä sotapuvussa kuningas heittäytyi hevosen selkään ja lähti ajaa lennättämään kylätietä Tavastilaan päin, Armfeltin ja niin monen rakuunan seuraamana, kuin häthätää oli ehditty saada kokoon heinänhausta.
Mutta ei oltu vielä päästy pitkällekään, ennenkuin jo kuului laukauksia, josta arvattiin kahden valtatielle jätetyn ruotsalaisen komppanian olevan ottelussa vihollisen kanssa. Onneksi he Croneldin varoittamina olivat ehtineet sulkea tien niin hyvin kuin voivat kumoon kaadetuilla rattailla, kuormavaunuilla, hirsillä ja kylästä otetuilla huonekaluilla. Venäläinen hevosväki hillittiin ensi rynnäkössä ja otettiin lämpimästi vastaan. Mutta asemaa ei voitu millään lailla säilyttää kauan. Juuri kun kuningas kiidätti esiin pienine joukkoineen kylätieltä, alkoi vihollinen, kasakkaparvi ensimmäisenä, kiertää asemaa ja hätyyttää ruotsalaisia sivulta sekä kylän puolelta että niityltä päin toiselta puolen tietä.
Kuninkaan näkyi tekevän mieli asettua joukkonsa etupäähän. Hän vetäisi miekkansa ja laukaisi pistoolinsa. Ensi kerran oli hän itse taistelussa mukana, ja että hänellä oli rohkeutta, kun piti näyttää urhoollisuudessa esimerkkiä, sen osoitti hän sittemmin tärkeämmissä tilaisuuksissa kuin silloinen kahakka oli. Ylivoima oli kuitenkin nyt liian suuri ja piiritetyksi joutumisen vaara kävi yhä uhkaavammaksi. Armfelt rukoili häntä palaamaan.
— Mitä, hyvä paroni? Näyttäisinkö minä sotamiehille sellaisen esimerkin! Jos minun on kaaduttava tässä sodassa, tapahtukoon se mieluummin vihollisen kuulien kuin oman kansani kavalain petturien toimesta.
— Teidän majesteettinne, muistakaa poikaanne! huusi Armfelt, joka kokeneempana arvasi vihollisen niin kauan ponnistelevan viimeisiäkin voimiansa kuin oli toivoa saada kuningas vangituksi.
Tuo muistutus vaikutti. Kuningas käänsi vastahakoisesti hevosensa ja ratsasti muutamien rakuunoiden seuraamana Korkeakoskelle päin, Armfeltin jäädessä pidättämään ahdistelevaa vihollista. Onneksi oli pyssyjen pauke kuulunut päämajaan; apua tuli oikeaan aikaan ja vihollisen hyökkäys, jota venäläisissä ilmoituksissa nimitettiin lisätyn vakoojajoukon retkeksi, torjuttiin, vaikka kyllä molemmin puolin saatiinkin tappioita.
12. LENNART CRONELD JA HÄNEN ISOISÄNSÄ ISÄ.
Kuninkaan ensimmäisenä huolena, hänen päämajaan palatessaan oli pitää huolta siitä, ettei peräytyminen näyttäisi paolta, joka — olipa se sitten kuinka oikeutettu tahansa vihollisen ylivoimaan katsoen — kuitenkin saattaisi tehdä epäsuotuisan vaikutuksen. Hänen poskensa olivat tulipunaiset kiivaasta ratsastuksesta, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja tomussa, hän oli kadottanut toisen hansikkaansa ja miekkansa kantimen; mutta hänen katsantonsa oli tyyni, hänen ryhtinsä arvokas ja vakava kuten ainakin; hänen äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta.
— Meillä oli pieni kahakka, mutta vihollinen ajettiin takaisin, huomautti hän ohimennen ja meni huoneeseensa muuttamaan pukua.