Samassa tuli paikalle eversti Anckarsvärd, joka oli kutsuttu kuninkaan puheille, ja näki kohtauksen.

— Mitä on tekeillä? kysyi hän.

— Puolikuollut, sairashuoneesta juossut hullu, vastasi vahtimies tarttuen haavoitettuun, kantaakseen hänet takaisin.

Lennart heräsi liikuttamisesta. Hänen kuultiin mumisevan: käsky … kirje … kuningas…

— Jos sinulla on kirje, niin vien minä sen perille, sanoi Anckarsvärd.

Kersantti ei voinut vastata, mutta painoi kädellään lujasti povitaskuaan, nähtävästi valmiina puolustamaan viimeiseen asti hänelle uskottua lähetystä. Eversti pudisti päätään ja käski viedä pois nuorukaisen, josta veri oli vuotaa aivan kuiviin.

Anckarsvärd tuli, hän kuten muutkin, vaatimaan rauhaa. Armeijan tyytymättömyys, ruotsalaisen laivaston saartotila, Tanskan uhkaavat varustukset, kaikki yhtyi tekemään aseman päivä päivältä tukalammaksi. Kuningas oli liikutettu, mutta hän oli päättänyt uskaltaa mitä hyvänsä.

— Rauhaako! huudahti hän. Tahrata siten itsensä häpeällä! Se, mitä pyydätte, olisi kunniani murha, ja mieluummin jään yksin paikalleni vaikka kaikki luopuisivatkin minusta.

On ollut ja on vieläkin niitä, jotka ovat katkerasti moittineet Kustaa III:tta siitä, ettei hän kuullut kokeneen ja uskollisen miehen neuvoja, ikäänkuin se olisi ollut mahdollista alennuksetta, jonka ajatteleminenkin jo hirvitti häntä. Rauhanteko ilmi kapinan aikana, puolueiden vihan riehuessa, vihollisen viritellessä salahankkeita ja Suomen armeijan päällikkökunnan mietiskellessä itsenäisyystuumia, rauhanteko sellaisena aikana olisi ollut pahempaa kuin nöyryytys, se olisi ollut perikato: ei enää 1788, vaan 1809. Kuningas näki kauemmas kuin hänen lyhytnäköiset ystävänsä ja vielä lyhytnäköisemmät vihollisensa. Herjaajat ovat vielä meidänkin aikoinamme koettaneet uskotella hänen vielä Anckarsvärdin kanssa keskusteltuaankin suoneen Armfeltin antaa salaliittolaisille viittauksen, että olisi tarpeellista anoa armeijan nimessä rauhaa keisarinnalta. Anteeksi voi antaa sellaiselle ajalle, joka kaikkialla näki teeskentelemistä, kavaluutta ja juonia, että se viimein piti mahdottomintakin mahdollisena ja uskottavana; mutta mitä on sanottava jälkimaailmasta, joka on tarkoin tutkinut luonteet ja jolla on selvillä seuraavain aikain tapahtumat, mutta joka kuitenkin kuuntelee satuja, missä Kustaa III:tta kuvaillaan toivottomaksi vararikkoiseksi, joka muka petettyään ensin kaikki muut, lopulta petti itsensäkin?

— Jos teidän majesteettinne pysyy päätöksessään, on kaikki hukassa! virkkoi Anckarsvärd.