— En ole kutsunut teitä, hyvä herra, tänne puhumaan valtiotieteestä, jota ette ymmärrä, vaan auttamaan neuvoillanne sodankäynnissä, vastasi kuningas suuttuneena. Odotan uutisia Hastfehrilta, lisäsi hän ylpeästi.
Todellakin näytti siltä kuin olisi ainoastaan menestyminen Savonlinnan luona enää voinut tuottaa asioille onnellisemman käänteen. Sitä toivoen oli kuningas äsken antanut tärkeitä määräyksiä, jotka perustuivat siihen, että hän aikoi sillä kulmalla jatkaa hyökkäyssotaa.
— Tapasin ulkona erään Savon jääkärin, joka sanoi tuoneensa kirjeen, huomautti eversti.
— Olisikohan hän Croneld? Kutsukaa hänet heti tänne.
— Se oli eräs haavoitettu, sairashuoneesta karannut ja ehkä houraili.
— Hoikka nuori poika, ruskeat hiukset, siniset silmät, päättäväisen näköinen luonne?
— Aivan niin. Vaikka hän olikin niin haavastaan uupunut, en ole koskaan nähnyt tuimempaa poikaa.
— Au revoir, hyvä eversti. Odottakaa täällä minua, jos asiat vaativat sotaneuvottelua.
Ja kuningas kiiruhti adjutantin ja kamaripalvelijan seurassa sotilassairaalaan kylään.
Välskäri oli juuri päässyt ensi kertaa sitomasta Lennart Croneldin haavaa, ja haavoittunut tunsi, vaikka olikin hyvin uupunut, voivansa paremmin, kun kuningas astui sisään ja kysyi armollisesti sekä hänen että muiden haavoitettujen vointia.