— Kas siinähän on sanansaattajani, joka jo on ansainnut kannukset!
Kuinka jaksat, Croneld? Hyvin, toivoakseni?
— Hyvin, teidän majesteettinne! vastasi pieni kersantti kiitollisesti ja onnellisesti hymyillen. Tällä kertaa ei hän kyennyt tekemään kunniaa.
— Millainen haava on? Keihään pistosko? Ei sellaisista naarmuista kuole. Minulle sanottiin sinun tuoneen kirjeen Savonlinnasta.
— Kyllä toin, teidän majesteettinne.
Ja Lennart otti kirjeen, jonka hän vielä puoleksi tunnottomana ollessaan oli kätkenyt päänaluisensa alle, kun häntä riisuttiin. Kuningas aukaisi sen malttamattomana ja luki sisällyksen synkistyvin katsein. Siina oli hänen ainoan toivonsa tuomio.
Haihtuva, tuskin huomattava tuskan piirre syntyi silmänräpäykseksi hänen ilmeikkäille kasvoilleen, joissa äsken oli ollut pelkkää päivänpaistetta. Tuntia ennen saapuneena olisi kirje säästänyt hänet uudesta nöyryytyksestä, peräyttämästä käskyjä, jotka hän jo oli antanut sodan voimakkaasta pitkittämisestä Savon rajalla.
— Luulin sinun paremmin ymmärtävän totella käskyjä, sanoi hän kiivaasti. — Mikset heti antanut kirjettä?
Kaikki veri, mitä Lennart Croneldilla vielä oli, syöksyi hänen poskiinsa, ja hän saattoi ainoastaan vastata:
— Vihollinen karkasi kimppuun.
— Se on totta, sanoi kuningas, samassa katuen kiivauttaan. — Stedingk kirjoittaa, että sinulta saan luotettavimmat tiedot salavehkeistä rajalla. Tärkeätä on, että saan ne viipymättä, mutta jos nyt puhuisit, maksaisi ponnistuksesi kenties henkesi. Minä odotan.