— Ei, hyvä neitiseni, olette saanut vääriä tietoja asiasta. Kolme niitä oli, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa, kolme tai neljä; ja kaikki olivat kuuhulluja. Minä ostan pataa. Seuraavana päivänä muutti maisteri Stjernkors kaikki neljä heidän rauhallisesta, viattomasta lapsuudenkodistaan…
— Maustelaatikostako?
— Saanko jatkaa kertomustani? Hän muutti heidät alakerroksen kylmiin, viimaisiin huoneisiin ja pesetti heitä kuin koiran pentuja ja puetti heidät, anteeksi, piikojen liinavaatteihin, sillä heillä ei ollut muita, ja juotti heille lihalientä ja muita ravintojärjestyshullutuksia, ja nyt he ovat kaikki kuolleet. Minä pelaan mukana ruudussa.
— Pyydän anteeksi — puuttui puheeseen kruununvouti Rågberg, joka siihen asti oli kuiskutellut tuolinsa takana olevan Marguerite Melanien kanssa — kun minä aamulla kävin pappilassa, olivat lapsiraukat paljoa paremmat.
— Niin, sitähän minä juuri aioin sanoa, virkkoi siihen laamanninrouva, olisivathan ne saattaneet haljeta sellaisesta ravinnosta. Sanalla sanoen, neiti Durin oli tiessään; hänet ryövättiin samana yönä, ja hänen siivo Loviisansa karkasi talosta vähän sen jälkeen. Saadaanpahan nähdä, että hänet on kivi kaulassa upotettu avantoon. En minä tahdo syyttää ketään; mieheni sanoo, että saattaa tulla välikäräjät moisesta; mutta on eräitä henkilöitä, jotka ovat mielellään herroina talossa, ja Loviisa, hänhän oli kuin toinen äiti niille ramparaukoille. Kiltti, kelpo pastori Idegran tuli siitä niin pahoillensa, että hänen selkäänsä alkoi särkeä. Toivoakseni hän pääsee pian rovastiksi, niin että taas tulee iloisempi seuraelämä pappilaan.
— Virka on julistettu haettavaksi, eivätkä mitkään armovuodet tule kysymykseen, korkeintaan parin sadan ruplan lahjapalkkio rammoille. Idegran on itsestään oikeutettu pääsemään virkaan, ja jollei tule valituksia eikä selkkauksia vaalissa, niin saattaa hän pelata knorriansa kirkkoherrana vuoden kuluttua toukokuusta lukien, virkkoi kruununvouti.
— Niin, siinäpä sen näkee! Idegranin täytyy vuokrata oma pitäjänsä.
Ensi vuoden tulot menevät Saimaan kanavaan. Eikö niin, serkku Arvelin?
— Niin tietysti, niin tietysti, toisin sanoen yliopistolle.
— Luonnollisesti. Ja mitähän se nyt se yliopistokin tekee niin hirmuisen paljolla rahalla!
— Kasvattaa lakimiehiä, sanoi nenäkäs neiti Jacquette.