17. ERLAND STJERNKORSIN LÄÄKEMÄÄRÄYKSET.
Erland Stjernkors oli yksin; hän oli lähettänyt renkinsä ja uskottunsa, Joosua mustalaisen, toimittamaan asiaa, joka oli toistaiseksi pidettävä salassa. Mutta hänellä oli täti — eräs noita hyväsydämisiä vanhoja neitejä, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä maailmassa, vaan päinvastoin näyttävät aivan kuin luoduilta elämään toisten onnea varten. Täti Milenia oli köyhä papin tytär, joka oli elämänikänsä puuhannut ja raatanut, ensin hoitaen isänsä suurta taloutta, sitten koko turvatonta sisarusjoukkoaan, niiden jälkeen köyhiä sisarensa poikia, jotka oli kustannettava yliopistoon; ja vihdoin hän oli asettanut elämänsä päämääräksi kurkkujen ja punajuurikasten suolaamisen, karviaismarjahillon valmistamisen ja vaapukkamehun pusertamisen voidakseen sen kiitettävän elinkeinon tuloilla kouluttaa köyhää kummipoikaansa. Mutta kummipoika oli vihdoin joutunut puusepänoppiin, ja täti Milenia tunsi ensi kerran elämässään itsensä yksinäiseksi ja hyödyttömäksi maailmassa. Hän oli aivan tottumaton nukkumaan kaikki yönsä rauhassa ja olemaan ihan huolettomana: se ei sopinut ollenkaan hänen luonteelleen, ja sentähden tuntui hänestä kuin hän olisi saanut suuren lahjan, kun postinkantaja eräänä päivänä toi hänelle Aulangossa olevalta kelpo Erlandilta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä tulemaan niin pian kuin mahdollista hoitamaan kolmea avutonta lapsiparkaa. Kenpä olisi siitä enemmän ilostunut kuin neiti Milenia! Kahdessa tunnissa olivat kaikki hänen kapineensa ja kahvipannunsa koossa ja vanha mylläri hankittu kyytiin omalla hevosellaan, ja seuraavana päivänä oli Milenia jo Aulangossa. Siellä tunsi hän olevansa aivan kuin kotonaan. Siellä hän sai taas huolia, työtä ja valvontaa niin paljon kuin suinkin saattoi toivoa. Hän sai vielä kerran kuluttaa voimansa loppuun, ja se oikein soveltuikin hänelle.
Silloin alkoivat, lääkärin ja apteekin avutta, ne ravintojärjestyshullutukset, joista oli himmeitä huhuja tullut aina laamanninrouva Åkerströminkin korviin. Erland Stjernkors oli tutkinut kemiaa, fysiologiaa ja anatomiaa vähän enemmän kuin hänen juuri papin kaapua ja kaulusta varten olisi tarvinnut. Hän oli käytännöllisesti oppinut vesiparannusta ja homeopatiaa, hukkumatta kumpaankaan, ja oli vähitellen tullut siihen kummalliseen johtopäätökseen, ettei sairaus kuitenkaan ole pääasia lääkintätaidossa, vaan terveys. Mitä enemmän hän oli ruvennut harjoittamaan tuota aivan oppiarvoista vapaata ja puoskarimaista lääkintää, sitä selvemmin hän luuli huomaavansa hyväksi seuraavan kokoelman lääkemääräyksiä, luvultaan yhdeksän, joita hän ei tosin pitänyt aivan ehdottomana kaiken pahan parantajana, mutta kuitenkin hyvin hyödyllisenä apteekkina, nimittäin:
Nautittava:
ensiksi: ilmaa; toiseksi: valoa; kolmanneksi: vettä; neljänneksi: vahvistavaa ravintoa; viidenneksi: vaihtelua ja liikettä; kuudenneksi: lepoa: seitsemänneksi: vapautta; kahdeksanneksi: hyvyyden, rakkauden ja miellyttävyyden vaikutelmia; yhdeksänneksi: toivon ja ilon vaikutelmia.
Näihin kaikkiin ruumiin ja sielun lääkemääräyksiin, joihin vielä tietenkin kuului sopiva puku ja tasainen ruumiinlämpö, Erland Stjernkors lisäsi yhden yleislääkkeen, jonka hän sanoi olevan pääaineksena kaikissa yhdeksässä, ja se oli iloinen, nöyrä ja horjumaton luottamus Jumalan Kaikkivaltiaan äärettömään armoon.
Nuori pappi katsoi semmoisen lääkintätaidon varsin hyvin sopivan yhteen hänen sielunpaimenvirkansa kanssa. Hänellä oli vielä sekin kummallinen usko, mitä hän ei suinkaan ollut saanut anatomiasalista, että ruumis ja sielu ovat hyvin likeisesti liittyneet toisiinsa ja ettei niitä ole helppo erottaa elämän aikana. Hänen mielestään siis sielun terveys, sielun vaikutelmat tarvitsevat yhtä paljon hoitoa kuin ruumiinkin, ja hän kuvitteli, ettei ilman sellaista hoitoa ole sadastakaantuhannesta pilleristä tai muusta seoksesta mitään hyötyä. Mutta sitä vastoin hän katsoi sieluntilan vaikuttavan kolmesta tapauksesta aina kahdessa niin voimakkaasti ruumiiseen, että siitä riippui kuolema tai elämä. Hän uskoi, sanalla sanoen, että ihminen voi tulla sairaaksi tai terveeksi tunteesta, ajatuksesta. Lähinnä yleislääkettä piti hän sentähden melkein tärkeimpänä kahdeksatta ja yhdeksättä lääkemääräystään.
Erland Stjernkors oli siis luonnonlääkäri, jos niin tahdotaan sanoa, ja heitti rohkeasti koko apteekkarien purnukka- ja pullojoukon nurkkaan valittuaan ensin koko romustosta puoli tai ehkä koko tusinankin yksinkertaisimpia aineita. Mutta hän ei kuitenkaan ollut niitä, jotka kuvittelevat että rikas, huolellinen luonto olisi pannut koko lääkintävoimansa yhteen ainoaan lääkkeeseen tai yhteen ainoaan lääkintätapaan. Uskoa, että kaikki taudit paranisivat vedellä, ilmalla tai maidolla, viinirypäleillä, punssilla, Morrisonin pillereillä, homeopatisilla lääkkeillä tai muilla semmoisilla, katsoi hän melkein yhtä tyhmäksi kuin luuloa, että kaikki taudit syntyvät ummesta tai kahvista tai tupakasta tai ilmassa lentävistä sienistä. Hän ymmärsi varsin hyvin luonnon ihmeellisen taidon, kun se muutamista yksinkertaisista aineista saattoi yhdistää mitä taidokkaimpia luomia; mutta hän ei ymmärtänyt, miksi esimerkiksi suloinen, terveellinen vesi olisi oleva ainoana lääkkeenä ihmisruumiille, jossa, paitsi veden aineksia vetyä ja happea, myöskin on typpeä, hiiltä, kalkkia, fosforia jne. Hän arveli, että esimerkiksi ilma ja valo ovat vielä yleisemmät ja yhtä välttämättömät elämän ehdot; mutta miten purskahtaisivatkaan vesikiihkoilijat loppumattomaan nauruun, jos joku esittelisi ilman lietsomista ruumiiseen, myrskykylpyjä tai auringon paisteessa paahtumista yleiseksi kaikkien tautien lääkkeeksi!
Stjernkorsin yhdeksän lääkemääräyksen avulla ja neiti Milenian ystävällisessä hoidossa tointuivat vähitellen nuo kolme kuihtunutta olentoa, jotka olivat niin äskettäin päässeet kamalasta vankeudesta ja varmasta perikadosta. Vaikean toimen sai Erland Stjernkors, kun otti hoidettavikseen rovasti Ödmarkin onnettomat lapset. Beata, nuorempi tytöistä, oli puoleksi sammunut olento: hänen ruumiinsa oli kuin kuihtuva kukka, hänen sielunsa vain kuin heikko, harhaileva pilvenhattara, tuetta taivaassa, tuetta maassa. Isidor, iältään keskimmäinen kolmesta, oli rampa, kuuro, mykkä, hoidon puutteesta tylsynyt ja kutistunut riisistä. Allfrida, vanhin, oli kuin ilmasta tehty olento, pikemmin pelkästään sielu kuin ruumis. Hänen hermostonsa näytti olevan perin juurin turmeltunut; hänellä oli usein ankaria kouristuksia, ja sitten hän vaipui horroksiin, kummalliseen tilaan, joka on antanut aihetta niin monenlaisiin arveluihin, niin monenlaisiin selityksiin, ja jolloin hänen sielunsa näytti kuuntelevan kaukaisia ääniä ja tajuavan kaukaisia tapahtumia. Unissakulkeminen oli vain horroksissaolon eri muoto ja lakkasi vähitellen itsestään.
Jospa kuitenkin nuo puutteellisuudet olisivat riittäneet! Mutta lapset olivat sitä paitsi kuin aarniometsän villit, tuskinpa edes niinkään edistyneitä. He eivät tunteneet ihmisten tapoja, he tunsivat vain epäselviä luonnonviettejä; vankilansa ulkopuolelta he eivät tienneet mitään. Ei kukaan heistä osannut lukea, ja nuorin oli kumminkin yksitoistavuotias. He olivat kasvaneet miltei kokonaan Jumalaa tuntematta ja tietämättä mitään kristinuskosta. Ainoastaan Allfrida, joka äidin kuollessa oli ollut seitsenvuotias, muisti vielä lapsuudestaan yhden ainoan rukouksen, ja sen hän luki usein iltaisin siskojensa vuoteen ääressä. Se oli: "Jumala, sä isä lasten"…