Kaiken sen ajatteleminen vei Erland Stjernkorsilta monen yön unen. Hänen täytyi aloittaa kaikki alusta, mitä noihin kolmeen tulee. Hän ei pyytänyt avukseen mitään lääkäriä. Hän katsoi vain hyvin tarkkaan, että hänen yhdeksää määräystään todella noudatettiin. Milenia-vanhus ei olisi ollut täti eikä kuudenkymmenen vuoden vanha, jollei hänellä olisi ollut halua koettaa sellaisissa asioissa salaa omia keinojaan. Ilmaako? — niin tuumiskeli hän toisinaan itsekseen — kyllä, kyllä, mutta vähän parempi saunalämmin ei olisi haitaksi sairashuoneelle… Kylpyä joka toinen päivä! Eiköhän riitä, kun minä pesen lapset?… Lihalientä? kanalientä? No mutta maistuisi nyt sentään rusinasoppa lapsiraukoista paljoa paremmalta… Hyvyyttä? No, sen ymmärsi täti Milenia. Mutta miksei se hyvyys saanut mennä niinkin pitkälle, että olisi juotettu lapsille tuoretta kaljaa, kun he kerran pitivät siitä, tai syötetty heille ohukaisia, kun muut lapset söivät niitä mielellään, tai annettu heille ähkytippoja, kun ne kerran täti Mileniallekin olivat hyväksi — sitä oli tuon hyvän ihmisen vaikea käsittää. Monesti vaivasi vanhusta viekoitteleva ajatus, että hänen itsensähän, hänen, joka oli eläessään hoitanut niin monta sekä tervettä että sairasraukkaa, pitäisi toki ymmärtää asia paremmin kuin nuoren, naimattoman miehen; eikä suinkaan haittaisi, jos esimerkiksi Allfrida-parka saisi iltaisin hiukkasen morfiinia, kun sitä sattui olemaan vanhastaan vähäisen jäljellä tädin matkalaukussa. No, mitenkäs kävi? Hän antoi Allfridalle morfiinia ja tämä sai kauheita kouristuksia. Siitä alkaen oli täti Milenia vapaa syntisestä kiusauksesta, että hän muka ymmärtäisi paremmin lastenhoitoa, ja määräyksiä noudatettiin sitten tarkoin. Morfiinin sijasta Allfrida sai pienen annoksen kotona tehtyä lipeävettä, joka lievensi kouristuksia. Sitä ainoata apteekkitavaraa suostuttiin käyttämään.

Pappilan ja melkein koko kirkonkylän asukkaihin se vaikutti syvästi. Kaikki luulivat tietävänsä, että rovasti Ödmarkin lapset oli täytynyt sulkea huoneeseen kuin villieläimet, jotteivät olisi saastuttaneet ihmisiä kauhealla spitaalitaudillaan, jonka he tunsivat raamatusta. Ei millään tavoin ollut ketään saatu tuomaan sairaita lapsia alakertaan. Stjernkors ja Joosua kantoivat heidät omin käsin alas — Joosua kuitenkin uskoen siitä saavansa kuolettavan tartunnan. Ei kukaan ruvennut hoitamaan lapsia; kaikki pakenivat niitä kuin ruttoa. Vasta monen päivän perästä, kun Stjernkors, hänen uskollinen mustalaisensa ja lapset jo olivat vähällä kuolla nälkään, uskalsivat karanneet palvelijat yksitellen palata ja arasti katsahtaa lapsiin ja heidän hoitajiinsa. Silloin he näkivät, ettei rutto ollut kehenkään tarttunut; sääli alkoi useimmissa voittaa pelon ja inhon; niin suuri onnettomuus ja niin inhimillinen uhraus eivät voineet olla syvästi vaikuttamatta. Kansa alkoi katsella tapausta melkein yhtä hämmästyneenä ja kunnioittavasti kuin jotakin raamatun ihmetyötä. Huhu kertoi (ja oli helppo arvata, mistä se aiheutui), että enkeli joka yö oli kulkenut ikkunasta spitaalisten lasten huoneeseen. Silloin olivat lapset sanoneet enkelille: armahda meitä! Ja enkeli oli sanonut niinkuin Herra muinoin kymmenelle spitaaliselle: menkää ja näyttäytykää papeille!… Ja mennessään he tulivat puhtaiksi…

18. LÄHETYSSAARNAAJANA PAKANAIN KESKELLÄ.

Kevätaurinko oli jo alkanut sulattaa kinoksia, ja kaikki katot olivat melkein paljaina päivän puolelta. Hylkeiden ampujat ottivat tarkat pyssynsä esille koteloistaan, kalastajaukoille tuli kiire paikata nuottansa, ja vaskisepät kalkuttelivat yöt päivät. Oltiin maaliskuun keskipaikoilla — käsillä oli viinankeittoaika — ja se oli Aulangossa hyvin tärkeä ajanhetki, yhtä tärkeä kuin muilla seuduilla kylvöaika. Sillä silloin oli totuttu näkemään lukemattomien uunien suitsuavan viinapannujen alla; silloin levisi koko seutuun ilettävä rankin haju; silloin nähtiin aina miehiä, vaimoja ja lapsia hoipertelemassa nälkiintyneiden eläinten tavoin pihoissa ja teillä. Viina oli Aulangon varsinainen pääelinkeino; viina oli sen kultaneste ja sen rikkauksien lähde. Kaikki muut elinkeinot olivat sivuasioita. Jos aulankolaiset olisivat olleet nimeltäänkin pakanoita, niinkuin he olivat elämänsä puolesta, olisivat he kuvanneet jumalansa Molokin ojentamassa viinapannua runsauden sarvena ja tallaamassa monipäistä nimismiesten ja lääninviskaalien muodostamaa lohikäärmettä.

Mutta Molok on ahne jumala: se vaatii kalliin veron. Se nieli suunnattoman suureen kitaansa palvelijainsa kotoisen onnen, heidän omantuntonsa rauhan, heidän poikiensa kukoistavan nuoruuden, heidän tyttäriensä viattomuuden, heidän lapsiensa terveyden, heidän vanhempiensa siunauksen ja sen avun, jonka Kaikkivaltias Jumala suo hädässä. Toisinaan sattui, että aulankolaiset heräsivät aamulla yöllisen päihtymyksen jälkeen ja alkoivat laskea voittojaan ja tappioitaan. He olivat lähettäneet niin ja niin monta tavarakuormaa pohjoiseen päin; he olivat myyneet sen ja sen verran naapureille ja muille ostajille: heidän olisi pitänyt olla rikkaita, ja kuitenkin he köyhtyivät köyhtymistään. Silloin he syyttivät toisiansa: mies vaimoansa, poika isäänsä, veli veljeänsä, naapuri naapuriansa. Siitä jouduttiin syytämään katkeria sanoja, hirveitä kirouksia, jouduttiin kostotöihin ja vihollisuuksiin, verisiin haavoihin ja murhiin. Sopu ja yksimielisyys, luottamus ja kunniantunto, hyve ja jumalanpelko väistyivät yhä kauemmaksi onnettomasta, kirotusta, paheisiin ja pimeyteen vaipuneesta kansasta.

Mutta kaikkea sitä olivat seurakunnan papit ääneti katselleet, taikka he olivat yleisin sanoin esittäneet sellaisia rikkiviisaita hyvesääntöjä, jotka ovat ihmisten ulkokuorena, mutta joista ei kukaan, ei ainoakaan, tunne lämmintä tuulahdusta sydämessään. Rovasti Ödmark oli antanut kerjäläisille vehnäkakkuja, ja pastori Idegran oli joka pyhä alkanut saarnansa sanoilla: "arvoisat kristityt!"

Paitsi raakoja juomareita, tappelijoita ja pilkkaajia oli Aulangossa myös jokseenkin suuri joukko semmoisia, jotka osasivat välttävästi lukea, välttävästi katkismuksensa ulkoa, kävivät kerran vuodessa Herran ehtoollisella, nukkuivat joka toinen pyhä kirkossa, palasivat sieltä varmoina autuudestaan ja luulivat siis olevansa hyviä kristityitä. Papit olivat niin kauan istutelleet kirjain- ja sunnuntaikristillisyyttä, ettei heillä ollut pienintäkään käsitystä mistään paremmasta, ja kun sen istutuksen hedelmät huomattiin madonsyömiksi, eivät kylvömiehet laiminlyöneet yleisin sanoin moittia "maailman pahuutta".

Eräänä talvi-iltana tuli sitten lumen mukana uusi pappi Aulankoon, kirkkoherransijainen maisteri Erland Stjernkors. Hän oli käsittänyt sielunpaimenen velvollisuudet toisin. Hän ymmärsi kyllä, ettei Molokin alttaria kukisteta päivässä. Hän ryhtyi varovasti työhön. Mitäpä olisikaan hyödyttänyt, jos hän heti ukkosäänellä olisi pauhannut viinapannujen hävittämistä? Stjernkors ei luottanut ollenkaan vanhan vaatteen paikkaamiseen uusilla tilkuilla. Hän odotti aikaansa, alkoi juuresta käsin — rukoili Jumalan valtakunnan puolesta ja pyysi ihmisten perinpohjaista muuttumista. Sitten hän ahdisti rohkeasti, säälimättä, ihmisiä pelkäämättä koko sitä sisäistä turmelusta, jota ei kukaan koskaan saata omin voimin karttaa eikä voittaa — eikä vain toista tai toista helmasyntiä, joista on luovuttava, jotka tulee poistaa. Hänen sanojensa voima varttui, hänen puheensa tuli valtavaksi ja tunkeutui salamana seitsenkertaisilla vaskihaarniskoilla peitettyihin rintoihin. Siinä ei itketty mitään herkkämielisten kyyneleitä, joiden monikin katsoo yhtä välttämättömästi kuuluvan hyvään saarnaan kuin sade seuraa itätuulta, mutta jotka sitten kuivuvat nopeammin kuin kesäinen kaste. Vaikutus oli niin tavaton, niin ihmeellisen syvään iskevä kuin se vaikutelma, jonka humalaiset mässääjät pelipöytänsä ääressä istuessaan tuntevat huoneen vavistessa lähestyvän ukkosen jyrinästä. Siinä eivät auttaneet mitkään verukkeet, eivät mitkään tyhjät puolustelut. Nuo pelottavat sanat eivät sietäneet mitään tinkimistä eikä sovittelemista. Useimmat olivat tulleet kirkkoon tekemään mitä kiireimmiten tilinsä Jumalan kanssa ja tunnustamaan itsensä heikoiksi kuolevaisiksi, joilla tosin oli muutamia pieniä inhimillisiä puutteellisuuksia omaatuntoa kiusaamassa, mutta samalla kuitenkin enemmän hyveitä ja hyviä puolia, joita taivaan vanhurskaan tuomarin ei muka pitäisi jättää palkitsematta ja jotka he pyysivät hänen suosiollisesti ottamaan huomioonsa. Kaikista niistä ansioista ei nuori opettaja tiennyt mitään. Hänen ankara ruoskansa löi kaikki maahan, kukisti erotuksetta kaikki kurjina, avuttomina syntisinä tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen ja jätti heidät siihen makaamaan, kunnes sana juurtuisi, eikä kiirehtinyt tuomaan sovintoa, joka saattoi juurtua pysyväisesti vain sydämen syvimpään nöyryyteen.

Mutta uuden papin mielestä ei hyvän paimenen ollut toimittava ainoastaan lammashuoneen ovella, vaan myöskin metsissä ja kedoilla. Joka päivä nähtiin hänen iltapuoleen, olipa ilma millainen hyvänsä, astuskelevan ympäri kirkonkylää tai ajaen käyvän kaukaisemmissakin kylissä. Kaikkialla olivat lapset, niiden hoito, lukutaito ja kristillisyys hänen lähimpinä huolinaan. Erland Stjernkors arveli täydellä syyllä, että kansan keskuudessa kaikki pysyväinen parannus oli aloitettava lasten kasvattamisesta, ja sentähden hän järjesti uudenlaisia kouluja. Sanomatonta vaivaa hän sai nähdä muuttaessaan ajattelematonta ulkolukua sellaiseksi, että lukija edes vähänkin sai käsitystä luetusta, ja surukseen hän huomasi, että täytyi ensin ruveta opettamaan huonopalkkaisia ja taitamattomia kiertokoulunopettajia itseään. Toiseksi hän etsi käsiinsä kaikkialta ja ennen muita pahamaineisimmat talot, hurjimmat juomarit, tappelijat, siveettömimmät naiset ja ne, jotka häntä eniten vihasivat ja kiroilivat. Niitä oli montakin Aulangossa. He eivät enää koettaneet nostaa melua kirkossa tai keskeyttää jumalanpalvelusta; sen sijaan he heittelivät kivillä rikki sakastin ikkunoita, leikkelivät poikki papin hevosen silat ja uhkailivat toimittaa hänelle itselleen surullisen lopun, milloin vain tapaisivat hänet sopivassa paikassa.

Eräänä päivänä lähti hurjin kaikista, Sammen Simo, pyssy olalla salapolttimolleen metsään, kehuen, että hän sinä päivänä ampuu lampaan vaatteisiin pukeutuneen suden. Luvalliset ja luvattomat viinapolttimot olivat siihen aikaan kaikkialla toimessa. Sampi rohkaisi mieltään muutamilla kukkurapäillä ryypyillä eikä enää muistanutkaan, että hän jo oli ladannut pyssynsä. Hän pani siihen uuden panoksen. Iltahämärissä palasi Stjernkors jalkaisin lähimmästä kylästä; silloin hän kuuli pyssyn pamauksen ja heti sen jälkeen valitushuutoja metsän rinteeltä maantien vierestä. Hän pysähtyi, kuunteli ja meni paikalle. Siinä virui Sammen Simo verissään. Pyssyn piippu oli halennut kaksinkertaisesta panoksesta, ja lukko oli katkaissut salapolttajalta oikean käden melkein irroilleen.