Ei näkynyt yhtään ihmistä likitienoilla. Stjernkors sitoi pahan haavan nenäliinallaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kun ei ollut muuta keinoa haavoitetun viemiseksi kotiin, nosti hän raskaan, tajuttoman miehen hartioilleen, kantoi hänet neljännespenikulman matkan hänen mökilleen ja hoiti häntä monta viikkoa, kunnes hän parani. Siitä päivin oli Sammen Simo kuin toinen ihminen. Hän oli menettänyt vanhan kätensä, mutta saanut sen sijaan uuden sydämen.
Lukku-Liisa nimeltään oli ahnas Ahkolan kapakan emäntä, kapakan, josta Kiven Matti oli sanonut, ettei pahempaa variksen pesää ollut seitsemäntoista penikulman alalla. Se oli kaikkien roistojen turvallisin kokouspaikka. Erland Stjernkorsin kaunopuheisuus oli siellä mennyt kuin tuhka tuuleen. Kaksi kertaa hän oli koettanut tunkeutua tuohon pesään. Toisella kertaa emäntä otti hänet vastaan korento kädessä, toisella kertaa vieraat paljain puukoin. Stjernkors näki hyväksi odottaa vähän ennenkuin yrittäisi kolmannen kerran.
Mutta Lukku-Liisa oli leski ja hänellä oli vain yksi poika, nimeltä Kallu, viidentoista vuoden vanha. Kallu oli ehtinyt paljon edelle ikäänsä; hän osasi juoda, pelata korttia, kiroilla ja olla puukkosilla yhtä hyvin kuin kuka täysikasvuinen mies hyvänsä. Eräänä päivänä hän tappeli äitinsä kanssa; hänellä oli aseena halko ja äidillä puntari. Voiton vei selvempi heistä, puntari teki tehtävänsä niin hyvin, että Kallu kaatui otsa murskana lattialle eikä sen koommin enää noussut. Lukku-Liisa kävi vaaleaksi kuin palttina; nimismies tuli, mutta ei mitään voitu näyttää toteen. Kallu oli haudattava, ja maisteri Stjernkorsin tuli siunata ruumis. Sitä ennen hän meni kolmannen kerran Ahkolan kapakkaan ja silloin hän pääsi sisään. Kun hän kahden tunnin kuluttua lähti sieltä, oli Lukku-Liisan uhmakas ylpeys ainaiseksi murtunut, kapakka suljettiin, lekkerien tapit avattiin, viina juoksi kellariin ja Kallun hautajaisista tuli voimakas herätys, joka koski moneen sataan paatuneeseen sydämeen.
Niin käsitti Erland Stjernkors velvollisuutensa lähetyssaarnaajana pakanain keskellä. Tosin on kristinuskon saarnaaminen kaukaisissa maissa suurta Jumalan työtä, ja onnelliset ovat ne kansat, jotka siten ovat kutsutut levittämään Jumalan valtakuntaa sekä omassa maassaan että sen ulkopuolella. Mutta kansa, joka lähettää lähetyssaarnaajia kaukaisiin pakanamaihin, ennenkuin se ollenkaan on koettanut vakavasti vaikuttaa rakkauden vapailla töillä moniin tuhansiin oman maan pakanoihin, joilla on koko kristillisyydestä tuskin muuta kuin eksyttävä nimi, semmoinen kansa on hyväntahtoisen miehen kaltainen, joka säälien suurta metsäsuota meni sitä ojittamaan, vaikka vettä oli kosolta hänen omassa pihassaan ja hänen köyhän naapurinsa lähimmällä pellolla. Voi ulkoloistoa, ulkoloistoa! Miten suuria, ihania rakkauden töitä olisikaan tehtävänä sen maan omien uksien edessä — mutta se olisi liian jokapäiväistä, se ei pääsisi kaikkien kansojen nähtäväksi, sitä työtä ei ympäröi pyhyyden sädekehä, se ei lupaa muuta marttyyrikruunua kuin ihmisten kiittämättömyyden … siksipä on vielä tuskin nimeksikään kotoista lähetystointa olemassa!
19. SISARUKSET.
Erland Stjernkors vietti joka päivä tuntikauden aamulla ja iltaisin kasvatuslastensa luona. Heillä oli asuttavana kaksi korkeata, valoisaa huonetta, jotka olivat varta vasten heille huolellisesti sisustetut. Ilma oli niissä puhdasta ja miellyttävää, huonekalut olivat vaaleat, keveät ja kauniit, aurinko paistoi samalla lempeästi ja iloisesti korkeista ikkunoista, joita vaaleansiniset verhot puoleksi peittivät. Muutamat parhaillaan kukkivat punervat aurikkelit ja verenpisarat lievensivät vielä valoa; semmoisia kasveja oli vältetty, jotka tuoksuvat voimakkaasti tai tarvitsevat runsaasti kosteutta. Seinillä oli tauluja, pöydällä kuvakirjoja, palloja ja pieniä rakennuksia, jotka saattoi hajoittaa ja taas panna kokoon. Kuvakiikaria näkyivät lapset hyvin uutterasti käyttävän. Merkillisin leikkikalu oli kuitenkin lattiasta kattoon ulottuvalla verkolla erotettu paikka ulkoisen huoneen ikkunan luona. Keskellä sitä pientä erotettua tilaa kukoisti astiassa pieni kuusi ja sen oksilla hyppeli iloisesti pieni kanarialintuperhe, joka oli sisaruksille lakkaamatta rakkaana seurana ja vaihtelevana huvina.
Oli päivänpaisteinen aamuhetki noin kello seitsemän aikaan. Lapset olivat äsken rukoilleet aamurukouksensa, kylpeneet ja pukeutuneet. Rampa Isidor oli pyörätuolissa työnnetty ulkoiseen huoneeseen katsomaan lintuja. Mielipuoli Beata istui hiljaa ja haaveksien kuvakirjan ääressä. Allfrida oli antanut linnuille ruokaa ja istui täti Milenian vieressä opetellen uutta ja tärkeätä taitoa, sukankutomista. Hänen ja hänen siskojensa oli vielä elettävä pitkä aika ennenkuin terveyden ja nuoruuden raikkaat ruusut ehtivät palata poskille; mutta heidän entinen keltainen ihonsa oli ainakin jo vaalennut, heidän puoleksi sammuneihin silmiinsä oli kuitenkin jo jonkun verran palannut loistoa, he osasivat hymyillä, leikkiä, he ymmärsivät olla kiitollisia. Vaikeinta oli heistä ollut oppia luottamaan ihmisiin; mutta sekin alkoi jo vähin onnistua. He eivät enää menneet piiloon hoitajiensa tullessa; he uskalsivat katsella heitä, puhua heidän kanssaan, ja mykkä Isidor oli oppinut puhumaan merkkikieltä.
Allfrida oli kohta kuusitoistavuotias, mutta sielunsa puolesta tuskin puoltakaan siitä iästä. Hänen tietonsa ja taitonsa eivät vähän aikaa takaperin vielä olleet ulottuneet pitemmälle kuin kahdeksanvuotisen lapsen. Hän ei ollut osannut laskea kymmeneen asti, ei tuntenut kirjaimia, ei tiennyt tavallisimpien esineiden nimiä. Hän oli värisokea; ei osannut erottaa punaista vihreästä; hän erehtyi välimatkojen pituudesta ja tavoitti kädellään kukkaa, joka oli kaukana hänestä toisella puolen huonetta. Ja kuitenkin hän teki mitä sievimpiä pikku esineitä tuohesta — vain sitä tarveainesta hänellä oli ollut saatavilla vankeudessaan —, kuitenkin hän ymmärsi hoitaa sairaita siskojaan paremmin kuin kukaan muu, ja kun hän puheli unissaan kulkiessaan, näytti hänen sielunsa päässeen vapaaksi ruumiin puutteellisuuksista ja olevan niin vilkas ja kehittynyt kuin hänen ikäisellään ainakin.
Sellainen oli Allfrida vielä kaksi tai kolme kuukautta aikaisemmin. Siitä asti hän oli ihmeteltävästi edistynyt. Hänen unissakävelynsä ja kovat kouristuksensa olivat vähitellen lakanneet, ja silmän katse oli selvinnyt samassa määrin kuin sisäinen oli himmentynyt. Hän osasi jo lukea välttävästi sisältä ja alkoi hiukan kirjoittaa. Mutta lukemista ja kirjoittamista Erland Stjernkors piti vain keinoina, eikä koskaan tarkoituksena. Hän olikin sentähden eniten käyttänyt suullista opetusta. Hän oli kertonut Allfridalle ja hänen siskoilleen kuin pienille lapsille, jotka juuri alkavat opetella ajattelemaan, suuren sadun Jumalasta ja Vapahtajasta (sillä lapsista on totuus ja satu samaa), luomisesta ja luonnosta, hyvästä ja pahasta, kodista ja isänmaasta. Hän oli ennen kaikkea koettanut kehittää lasten omaa ajattelua, ja menestys melkein hämmästytti häntä. Nuo kauan kehittymättöminä olleet sielut, etenkin Isidorin, kasvoivat yhtä nopeasti kuin pohjolan vainiot kasvavat keskikesän lakkaamattomassa valossa. Kahden kuukauden kuluttua siitä, kun nelitoistavuotias poika oli oppinut merkkikielen avulla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, hän osasi oppikirjojensa sisällön perinpohjin ja kirjoitteli taulunsa täyteen laskuesimerkkejä, joita hän itse valitsi laskettavikseen. Melkein yhtä nopeasti oli Allfrida suullisesta esityksestä oppinut raamatunhistorian ja luonnonhistorian ensimmäiset alkeet. Yksin onneton Beatakin näytti toisinaan, selvempinä hetkinään, imevän opettajan sanoja kuin kauan kastetta kaivannut nurmi imee virkistävää aamusadetta. Mutta lukea hän ei saanut vielä; hänen sairasta sieluaan ei saanut rasittaa millään liian aikaisilla ponnistuksilla.
Mainittuna päivänä oli Stjernkors ottanut mukaansa pienen maapallon ja koettanut selittää lapsille sen merkitystä. Isidor ymmärsi heti tarkoituksen ja hänen merkkipuheensa oli lakkaamatta käynnissä. Beata sai sen käsityksen, että maa ja tähdet olivat palloja, joita enkelit leikkien heittelivät toisilleen. Allfrida ei tyytynyt yksistään maahan: hän pyysi taivaan palloa.