— Sen. Kun he eivät ottaneet siivolla ollakseen, aioin juosta metsään, mutta satuin nyrjäyttämään jalkani, ja niin minut vietiin nimismiehen luo, joka lähetti minut vanginkyydillä Turun linnaan. Siellä istuin kolmatta viikkoa, kunnes eräs toinen lurjus tuotiin samaan paikkaan hevosen varkaudesta. Hän veti jalkani paikoilleen; seuraavana yönä karkasimme ja menimme jään yli Paraisiin. Siellä elättelimme itseämme niin hyvin kuin taisimme neljän viikon ajan, sillä välin kun meitä ajettiin takaa Turun seuduilla kuin susia. Minut tunnetaan niillä paikoin.
— Kyllä tiedän. Oletpa sinä aika velikulta asioille lähetettäväksi.
Jatka!
— Sitten kuljeksin milloin ryssäläisenä veitsienteroittajana, milloin Hyrynsalmesta Pohjanmaalta kotoisin olevana kerjäläisenä, ja sain tietää mamseli Apollonian aikoneen postiveneen matkassa Ruotsiin, mutta pelästyneen jäätä ja jääneen Ahvenanmaalle. Minä oitis Ahvenanmaalle ja viikkokauden kuluttua löysin hänet lukkarin talosta Finströmistä. Samasta talosta hankin itselleni asunnon, kun siihen aikaan olin olevinani saksalainen kirjansitojasälli ja minäkin muka matkalla Tukholmaan. Kaksi viikkoa söin samassa pöydässä mulkosilmäisimmän marakatin kanssa, mikä milloinkaan on töllistellyt päivän valoa, eikä hän tuntenut minua. Muutamana päivänä en saattanut pysyä aloillani; ikäänkuin vahingossa pistin jalkani hänen eteensä hänen ovesta mennessään, ja kun hän siitä nousi ylös, katsahti hän minuun tuimasti kuin tarhapöllö. Illalla sain kuulla hänen tilanneen hevosen kello kahdeksitoista sinä yönä. Minä hankin minäkin hevosen vähää ennen, ja kun kaikki ahvenanmaalaiset reet ovat pimeässä niin yhtäläiset kuin puola on sianmarjan näköinen, niin minä ajoin rekeni esiin kymmenen minuuttia ennen kahtatoista. Aivan oikein, hän oli jo portailla; eihän pahalla omallatunnolla ole mitään rauhaa. — Sinäkö siinä olet, Pekka? kysyi hän, ja yö oli pilkkoisen pimeä. — Niin oon, vastasin minä ja vingutin puhettani kuin lukkarin renki. — Autapa sitten tämä matkalaukku rekeen, sanoi hän. — Niin, mitäs muuta, me kantaa rahjustimme sen raskaan pahuksen alas ja sitten lähdettiin ajamaan. — Eckeröhönhän mennään? kysyi hän, kun pääsimme metsään. — Ei, sanoin minä, vaan Helsinglantiin, ja samalla kaadoin hänet hyvässä vierupaikassa, niin että hän teki kolmekin kuperkeikkaa. — Pekka, huusi hän, minä putosin, Pekka, pysäytä, Pekka! Mutta minä en ollut kuulevinanikaan, ajoin vain edelleen, tehden kierroksia, niin ettei se riiviö saanut selvää reen jäljistä. Värdön saaressa muutin vaatteita, Kumlingissa vaihdoin hevosen ja reen. Keskellä Kihtiä oli repeämä jäässä; siinä lepuutin hevosta, avasin matkalaukun ja otin siitä, mitä kannatti ottaa, mutta muun annoin meren turskille, paitsi yhtä liinapaitaa ja villahametta, joita arvelin itse tarvitsevani. Sitten tulin jään yli Velkuaan ja sieltä Naantaliin. Naantalissa myin hevosen neljästä ruplasta, jotka panin vaivaislaatikkoon, ja reestä sain kuusi leipäkyrsää. Mutta kun Maskun nimismiehellä oli jo vanhastaan minua kohtaan vihankaunaa, en tiedä mistä syystä, pukeuduin taaskin hyrynsalmelaiseksi, ja nyt olen tässä.
— Tai toisin sanoen: kun olet varastanut ja pettänyt, paennut hyvin ansaitusta vankeudesta ja elänyt ryövärin tapaan metsissä, ryöstänyt ja jättänyt tielle ihmisen, joka uskoutui sinun suojeltavaksesi, kaiken sen tehtyäsi tulet sinä vielä ja sanot toimittaneesi minun asiani ja tahdot nyt tasata varastamasi saaliin minun kanssani! vastasi Stjernkors ankarasti.
— En tiedä, onko se suuren vai pienen katkismuksen mukaan — väitti mustalainen puolittain surkeasti, puolittain ovelasti — mutta minä en ole loukannut kenenkään ihmisen henkeä enkä ruumista. Minä jätin mamseli Apollonian Finströmin metsään keskelle luminietosta, joka oli niin pehmeä kuin höyhenalus, ja siitä oli tuskin kahta virstaa lukkarin taloon. Paidan ja mamselin hameen maksan mielelläni, muuta en ottanut itseäni varten; kaikki muut oli mamseli varastanut rovastin lapsilta. Varkaalta varastamista ei suinkaan liene kielletty Jumalan kymmenissä käskyissä.
— Kaikki varkaus on kielletty. Sitä paitsi ei voida näyttää toteen, että mamseli Durin on ottanut lasten omaisuutta.
— Eikö voida? nauraa virnisteli mustalainen voitonriemuisesti. —
Kenenkä omaa luulette sitten näiden kaikkien olevan?
Niin sanoen Joosua avasi suusta kiinni solmitun pieluksenpäällisen ja otti siitä suuren joukon setelirahoja, velkakirjoja ja muita papereja, jotka kaikki olivat pahasti rutistettuja.
Stjernkors luki rahat ja tarkasti paperit. Siinä oli ainoastaan 810 riksiä Ruotsin rahaa, mutta noin 15.000 Venäjän hopearuplaa, osittain puhtaana rahana, osittain Saimaanobligatsioneina. Mustalaisen urkkiva silmä huomasi varsin hyvin, että isännän otsa synkkeni.
— Tässäkö on kaikki rahat mitä oli matkalaukussa? kysyi Stjernkors, lukiten huolellisesti sinetillä paperit ja rahat ja pitäen itse vain sinetittömän, kirjoitetun puoliarkkisen, joka ei siis ollut minkään arvoinen.