Pitkää matkaa ei herrojen tarvinnutkaan astella, ennenkuin lehmusten ja koivujen välistä kuuluvat iloiset lastenäänet ilmaisivat, mihin heidän oli mentävä. He suuntasivat kulkunsa niitä kohti ja saapuivat kohta pienelle miellyttävälle nurmikolle. Siinä oli neljä lasta. Allfrida ja Isidorin hoitajatyttö, Allfridan ikäinen, hyppivät erittäin taitavasti vipulaudalla, melkein kuin kaksi notkeata kissan poikaa, jotka vuorotellen hyppäävät lankakerää tavoittamaan; Beata oli pitkänään ruohikossa ja laski päivänkukan siemennuppuja; Isidor istui vaunuissaan ihastuksissaan tyttöjen sievistä liikkeistä ja taputteli käsiään. Koko ilo loppui äkkiä, kun herrat tulivat paikalle.
Kruununvouti Rågberg oli tavallaan helläsydäminen; hän oli varma siitä, että niin kuuluisa lääkäri kuin hovineuvos Kopfschmertz osaisi paremmin kuin mikään itsensä pilalle lukenut maisteri saada selville, mitä lapset tarvitsevat. Siispä muutettiin iloinen leikki tuskastuttavaksi tutkiskeluksi, ja lapsilta kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut pienintäkään aavistusta, ja kysymykset tehtiin säälimättä heidän vielä heikkoja, herkkätuntoisia hermojaan. Siihen asti ei ollut ainoakaan vieras päässyt heidän luokseen ilman varovaista valmistelua. Ja nyt tuli yht'äkkiä ruma, pitkänhontelo mustapartainen herra tunnustelemaan heidän valtasuontaan, pani suppilon heidän rinnalleen, koputteli sitä ja puhua honisutti vierasta kieltä. Se vaikutti heidän hermoihinsa aivan niin kuin jo olisi pitänyt edeltäkäsin aavistaa. Allfrida yritti ensin pakoon, mutta lipesi ja sai kovan kouristuskohtauksen. Beatan katse hämmentyi, ja säikähdys teki hänet uudelleen mielipuoleksi. Isidor pyörtyi vaunuihinsa.
Kruununvouti seisoi hämillään ja neuvottomana, huutaen, että joku tulisi hoitelemaan sairaita. Mutta tohtori Kopfschmertz työnsi alahuulensa vielä hyvän joukon ylähuultaan ulommaksi ja selitti tärkeän näköisenä, että vika oli kokonaan potilaiden väärässä hoidossa. Kaikki tyyni oli muka vain — keuhkotautia, ja sentähden piti lasten saada sopivia lääkkeitä eikä heitä suinkaan saisi vaivata raittiilla ilmalla, vaan heidät oli pidettävä tarkasti huoneissa.
Hetkisen kuluttua oli hovineuvos Kopfschmertz määrännyt lääkkeeksi neljää juotavaa lajia, kahdenlaisia pillerejä, kuppausta ja vetohaavoja lasten keuhkotaudin parantamiseksi.
24. TAPATURMAN SEURAUKSET.
Sinä päivänä, jolloin kruununvouti Rågbergin päähän pälkähti hyväntahtoinen, mutta onneton ajatus, kysyä hovineuvokselta, tohtori Kopfschmertzilta neuvoa Ödmarkin lasten hoidossa, viipyi Erland Stjernkors tavallista kauemmin kylämatkallaan. Hän oli taas henkensä uhalla tunkeutunut muutamiin pesiin, joissa mitä julkeimmin harjoitettiin paheita, ja julistanut rohkeasti Mestarinsa sanaa pahimmille paatuneille. Sitten hän oli käynyt muutamissa taloissa, jotka hän oli saanut muuttumaan ryöväripesistä rauhallisiksi, uutteriksi, jumalisiksi kodeiksi, ja niissä hän sai runsaan palkinnon katsellessaan pelastettua ihmisonnea. Hän oli antanut monta hyvää neuvoa, etenkin lasten hoidosta, sillä silloin heinäaikana pienokaiset useinkin jätettiin korjaamattomille vuoteilleen, ruokana hapannut maito ja hoitajina keskenkasvuisia tyttöjä — mistä oli seurauksena, että suuri joukko pienokaisia sairastui ja kuoli puna- tai näivetystautiin. Ja Stjernkors oli ankara herra; hän ei tyytynyt tyhjiin varoituksiin, jotka tavallisesti talonpoikaistuvissa kaikuvat toiseen korvaan ja haihtuvat samalla toisesta, sillä juurtuneita ennakkoluuloja ei mikään järki saa poistetuksi. Hän opetti kauan ja uutterasti, yhä uudelleen ja uudelleen, ei vanhoja ihmisiä, jotka jo olivat kangistuneet tapoihinsa, vaan nuorempia, joiden luonne vielä saattoi muuttua; ja kun hän oli milloin ankaruudella, milloin vakuuttavilla syillä saanut heidät lupautumaan seuraamaan hänen neuvojaan, saivat he myöskin olla varmoja siitä, ettei hän jättänyt heitä eikä heidän lupaustansa mielestään. Ei kelvannut siinä mikään veltto siveysoppi. Joka kerta, kun lapsi kuoli huonosta hoidosta, saivat äidit kuulla lohdutuksen sijasta sanoja, jotka saattoivat heidät punastumaan ja vaalenemaan.
Sillä Erland Stjernkors tiesi, miten kauhistuttavan paljon ihmisuhreja tuo hentojen lasten huolimaton hoito vuosittain vei vähäväestöiseltä Suomelta. Hyvää tarkoittavia neuvoja jaellaan ehtimiseen, ja kuitenkin näkyy kuolevaisuustauluista, että noin puolet kuolleista on ensi ikävuosinaan surman omaksi joutuneita lapsia. Tiedetäänhän ja valitettavasti hyvinkin varmasti, että joka kolmas lapsi Suomessa kuolee milloin minkinlaisesta huonosta hoidosta. Miten monta henkeä sillä lailla hukkuukaan yhdessä ainoassa miespolvessa! Onko sitten meidän kansamme ihmissyöjäkansaa, kun se niin armottomasti tappaa omia lapsiaan. Ei, ei ihmissyöjäkansaa, vaan visapääkansaa, rikkaat ja köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät — kaikilla on heillä oma päänsä eikä kukaan ole oppinut mitään, ei unohtanut mitään, ei ainakaan lasten hoidossa.
Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun Stjernkors palasi kotiin. Pihalla oli kahdet kiesit, paistin haju höyrysi keittiön ikkunasta, ja täti Milenia tuli neuvottomana ja punakkana portaille ottamaan sisarensa poikaa vastaan, ehkäpä myöskin edeltäpäin estääkseen häntä kiivastumasta.
Hän selitteli, että talossa oli vieraita; olipa hyvä, että hän tuli heille seuraksi, sillä oli toimitettava illallinen pöytään. Eihän matkustavaisia saattanut päästää menemään ruoatta.
— Mitä matkustavaisia täällä on?