— Kruununvouti, tietysti, ja hyvin ylhäinen herra, moskovalainen hovineuvos. He ovat olleet täällä kello viidestä asti. Minä tarjosin heille kahvia ja teetä.
— Mitä he tahtovat?
— No, rakas Erland, lääkärit ovat kuitenkin aina lääkäreitä ja tietävät paljon, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Olipa oikea Jumalan onni, että Rågberg sattui tapaamaan matkustavan tohtorin, joten viimeinkin saa kunnollisia lääkemääräyksiä lapsi raukoille.
Kuten näkyy, oli täti Milenian mieli muutaman tunnin kuluessa muuttunut; hän oli kiireen kaupassa uudelleen ruvennut vanhan, tutun lääkeleirin puolelle, johon hän lopultakin oli paremmin perehtynyt kuin kummalliseen, uudenaikaiseen luonnonlääkitystaitoon, jonka mukaan ihmiset muka saattoivat vastoin kaikkea järkeä tulla terveiksi aivan ilman ainoatakaan lääkemääräystä. Mutta Stjernkors oli asiasta toista mieltä. Tyyneys, joka tavallisesti loisti hänen korkealta otsaltaan, oli vain moninaisilla taisteluilla saavutettua rauhaa eikä se aina kestänyt koetusta, sillä hänessä kiehui ja kuohui luonnostaan pikainen luonne. Hän ei suuresti suosinut ylhäisiä vierailuita, vielä vähemmin sitä, että ventovieraita ja lääkärejä kävi hänen rakastamiensa lasten luona — niin, hänen omien lastensa, niin hän sanoi usein, sillä olihan hän valvonut, työskennellyt ja kärsinyt sangen paljon heidän tähtensä, olihan hän ollut heille isän ja äidin, vieläpä enemmänkin veroinen, ja he pitivätkin häntä rakkaampana kuin moni lapsi todellista isäänsä.
Stjernkors oli kuullut kylliksi; hän syöksyi huoneiden läpi kuulematta enää tädin anteeksipyytelemisiä, ja hänen verensä kuohui jo, kun hän avasi lastenkamarin oven ja näki vieraan mustakasvoisen lääkärin, joka enemmän oli sammaltuneen luurangon kuin elävän ihmisen näköinen, väkisin kaatavan ruokalusikasta jotakin keitettä Beatan suuhun, ja kruununvoudin hiessä otsin pitelevän kirkuvan lapsen päätä ja käsiä, samalla kuin Allfrida, Isidor ja hoitajatyttö kuolon kalpeina ja silmät kauhusta tuijottaen katselivat sitä puuhaa.
— Herra, mitä uskallatte tehdä? tiuskaisi Stjernkors voimatta hillitä suuttumustaan.
Samassa hetkessä hän sieppasi lusikan tohtorin kädestä ja työnnälsi vieraan takaperin, niin että laihan miesparan kylkiluut naksahtivat; ja hämmästyksissään kruununvouti päästi sairaan tytön irti. Syntyi hetken äänettömyys, sitten Allfrida heittäytyi itkien suojelijansa kaulaan.
Mutta hovineuvos Kopfschmertz ja kruununvouti Rågberg eivät olleetkaan niitä miehiä, joita saattoi rankaisematta loukata, kun he olivat virkatoimissaan, toinen lääkärinä, toinen holhoojana. Kiivas sanakiista alkoi lastenkamarissa — josta kaikki tohtorin matka-apteekin pullot saivat matkata uuniin — ja jatkui vieraiden pakostakin paetessa huoneiden läpi saliin, portaille ja aina pihalle asti. Onneksi vierasten hevoset olivat jo valjaissa, ja niinpä he lähtivät Aulangon pappilasta niin kiukkuisen katkerina kuin kumpikin suinkin saattoi olla siitä, että mitätön maalaispappi oli heitä häväissyt.
Mutta kun kruununvouti Rågberg palasi seuraavana päivänä vaatimaan hyvitystä kärsitystä häpeästä ja panemaan holhoojaoikeuttaan Ödmarkin lapsiin nähden voimaan, oli Erland Stjernkors jo portailla häntä vastassa pyytäen anteeksi eilistä kiivauttaan, josta hän tunnusti olevansa pahoillaan. Ja kun kruununvouti, joka ei niin helposti unohtanut loukkausta, silloin otsa rypyissä selitti, että hän siitä lähtien aikoi itse pitää huolta holhoteistaan, vei Stjernkors hänet sanaakaan sanomatta sisimpään lastenhuoneeseen. Siellä makasi mielipuoli Beata, paljon levollisempana kuin ennen ja melkein yhtä kalpeana kuin silloin, kun hänet ensi kerran löydettiin lapsuutensa vankilasta. Hän oli paria tuntia ennen nukkunut ikiuneen elämän vastuksista, ja viimeisenä, mitä hän sanoi, oli ollut huudahdus, että hän näki äitinsä.
— Tahdotteko vielä lisäksi väittää, että eiliset lääkkeet ovat surmanneet hänet? kysyi kruununvouti katkerasti.