— En, vastasi Stjernkors. Jumala on sallinut lapsen kuolla tapaturmasta.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, että Beata raukka on kuollut pelästyksestä. Hänen heikot ja tavattoman herkkätuntoiset hermonsa eivät voineet kestää kauhua, minkä ruma, mustapartainen vieras hänessä herätti. Ja minä sanon mielelläni sitä tapaturmaksi. Vieras ei voinut tuntea hentoa kasvia, jonka hän niin kovakouraisesti mursi. Tuossa on heikko, ennen aikojaan kuihtunut kukka. Rukoilkaamme, etteivät toiset kuihtuisi samalla tavoin.
— Ettekö siis usko lääketaidolla olevan parantavaa voimaa?
— Uskon, suurella, jalolla, kunnioitettavalla lääkäritaidolla, mutta … mitä aavistin! Nyt on pojan vuoro.
Isidor ja Allfrida olivat ulommassa huoneessa eivätkä edes aavistaneet, että heidän sisarensa henki oli ennen heitä paennut parempaan maailmaan. Isidor oli aina ollut yhdistettynä nuorempaan sisareensa jonkinlaisilla salaisilla siteillä. Nyt oli todellakin hänen vuoronsa. Häntä alkoivat vaivata aivan samanlaiset kovat kouristukset ja pyörtymiset kuin mitkä olivat lopettaneet Beatan elämän, ja seuraavana aamuna pakeni hänenkin vapaa henkensä riutuneesta, rammasta tomumajasta pois kauniimpaan olemassaoloon.
Kruununvouti oli ollut koko ajan pappilassa. Hänen jäykkä mielensä oli vihdoinkin pehmennyt.
— Kas tuossa — sanoi hän kyynelsilmin Stjernkorsille — tuossa on nyt kaksi teidän holhottianne, joiden tähden olette saanut nähdä huolta ja vaivaa! Jumala varjelkoon minua ottamasta teiltä kolmattakin, joka vielä on jäljellä. Nyt on Allfrida aivan yksin maailmassa.
— Ei, sanoi Stjernkors, hänen Jumalansa elää!