— Mistä kiitit Orrea? kysyi Idegran vieraan lähdettyä.
— Ei mitään kiittämistä, kuului vastaus. Minä vain muistutin häntä hänen Turussa osoittamastaan valppaudesta, kun minä ennen muinoin otin sieltä päästötodistukseni. Hän panetti minut silloin velkavankeuteen kolmenkymmenen riksin tähden.
— Niin, se oli silloin! sanoi Idegran iskien silmää.
— "Se oli silloin, niin!" hyräili Arvelin kaunista duettia "Ylemmä santaan".
Rovasti Orre lähti kuin lähtikin iltapäivällä matkoihinsa. Mutta kova onni oli toimittanut niin, että julma, saaliinhimoinen susi oli syksyllä repinyt häneltä koko joukon lampaita, ainakin viisi kuusi, ja kun Aulanko, mikäli Orre tiesi, oli kuulu hyvistä lampaistaan, niin luonnollistahan oli, että rovasti poikkesi ohi mennessään vauraimpiin taloihin, mitä oli tien varrella, kuulustelemaan hintoja ja ehkä tilaamaankin joitakuita rotulampaita kevääksi. Yhtä luonnollista oli sekin, että puhe noilla vierailuilla kääntyi kaikenlaisiin muihin asioihin, kuten esimerkiksi siihen, miten ajat olivat huonot, kirkko vanha, pappilan ylläpito kallis, pappien saatavat rasittavat, miten vaivaishoito maksoi paljon, ynnä muuhun sellaiseen, ja kaikki ne luuli Orre voitavan järjestää niin hyvin, että kustannukset vähenisivät ainakin puoleen. Sitten pastori otti ystävällisillä kädenpuristuksilla jäähyväiset isänniltä ja emänniltä, jatkoi matkaansa pitäjän toiseen kestikievariin, joka oli noin penikulman päässä kirkolta, ja huomautti siellä, miten hän hankkisi kruunulta rahoja kuuden myllyn ja uuden vaivaistalon rakentamista varten, ja vaivaistalo järjestettäisiin niin viisaasti, ettei pitäjälle tulisi siitä mitään kulunkeja, vaan päinvastoin tulojakin.
Orren temput olivat tavallista vanhaa taktiikkaa, joka on jo joutumassa pois käytännöstä, mutta on kuitenkin aina pysyvä elossa kaikissa kansanvaltaisissa vaaleissa. Eihän Orre tehnyt sen pahempaa kuin mitä Rooman konsulit ennen vanhaan tekivät ja Amerikan presidentit tekevät vielä tänäkin päivänä.
Harvoin on kuitenkaan edullista olla ensimmäisenä vaalisaarnaajana. Monikin katsoo sen olevan oikeassa, jonka hän kuulee viimeksi puhuvan, ja mikäli ensimmäisen saarnaajan sanojen vaikutus haihtuu, sikäli tullaan yhä uteliaammiksi kuulemaan toista ja kolmatta. Kaikista valtioviisaista tempuistaan huolimatta oli rovasti Orre jo melkein kokonaan unohtunut, kun toinen vaalisaarnaaja, kirkkoherra Lysander, tuli seuraavana sunnuntaina kilpakentälle.
Lysander oli kuusikymmenvuotias, kookas, lihava ja mustapintainen mies; hänen olisi paremmin luullut sopivan raskasaseisen ratsuväenosaston komentajaksi kuin paimensauvan käyttäjäksi, jollei hänen hyväntahtoinen, rauhallinen ulkomuotonsa olisi tehnyt hänen peloittavaa soturiolentoaan lempeämmän näköiseksi. Näkyi kyllä, että hänellä oli ollut sekä hyvä pää että hyvää tahtoa, mutta kaikki oli tukahtunut elämän orjantappuroihin. Hän oli ryhmyisen männyn kaltainen, joka on turhaan hajoitellut monihaaraiset juurensa etsimään ravintoa laihoista vuorenkoloista ja näyttää rukoilevasti ojentavan nälkäisiä oksiaan auringon kultaa kohti. Se taikasana, joka hänestä merkitsi kaikkea: onnea, kunniaa, lepoa, omantunnon rauhaa, jokapäiväistä toimeentuloa ja tulevaisuudentoiveita, oli: hyvä pitäjä. Olihan hänellä tosin jo pieni kirkkokunta, josta hän sai sataviisikymmentä tai parisataa tynnyriä, mutta hänellä oli myöskin kahdeksan kasvavaa lasta, jotka paitsi ruokaa tarvitsivat vaatteita yllensä, kenkiä jalkoihinsa ja jonkinlaista oppia ruskeatukkaisiin päihinsä. Siinäpä olikin Lysanderin saarnan oikea teksti, saarnan, jonka tuli päivän evankeliumin mukaan puhua kuninkaanmiehen pojasta. Kuninkaanmiehellä oli poika sairaana. Mitä kaikkia suruja olikaan lapsista! Ehkäpä oli kuninkaanmiehellä montakin lasta: sanotaanhan siinä "koko hänen huoneensa". Ehkäpä hän oli köyhä eikä tiennyt, miten voisi tulla toimeen lapsinensa. Mutta silloin tuli lohduttaja…
Ja samaan tapaan sujui koko saarna. Orre oli rukoillut Jumalaa valistamaan seurakuntaa tässä tärkeässä tehtävässä "ymmärryksellä ja viisaudella". Lysander turvautui "Jumalaan ja armeliaisiin ihmisiin". Se oli suoraa kerjäämistä, jommoista, paha kyllä, saa useinkin kuulla semmoisissa tilaisuuksissa. Olipa vielä äänikin ruikuttavainen. Stjernkors oli punastunut häpeästä istuessaan kuorissa Orren saarnatessa, mutta kun hän kuunteli Lysanderin saarnaa, kohoilivat hikikarpalot hänen otsalleen. Mitäpä kunnioitusta voi kansassa olla semmoista kirkkoa kohtaan, joka sillä tavoin halventaa itsensä?
Eivätkä aulankolaisetkaan pitäneet Lysanderista. He eivät suinkaan olleet niin tyhmiä, etteivät olisi huomanneet, mitä pauloja ensimmäinen saarnaaja heille viritteli; mutta heidän mieltään hiveli ja huvitti, kun he saivat itse arvata Orren tarkoituksen. Lysander oli heistä liian karkea ja suorapuheinen, heille ei jäänyt mitään mihin käyttää oveluuttaan. Ei mikään seurakunta tahdo mielellään jättäytyä almuksi kerjäläiselle, ja seurauksena olikin, että kirkkoherra Lysanderin toiveet, vaikka naisten penkeistä kuuluikin lukuisasti nyyhkytyksiä, näyttivät saarnan jälkeen olevan tyhjiin menneitä. Hänen ainoa etunsa oli, että hän messusi jyrisevällä äänellä oikein talonpoikien mieltä myöten, jotavastoin ukko Orren käheä ääni oli paloitellut messun kuin silppukone.