Jumalanpalveluksen jälkeen oli Lysander kutsuttu päivällisille pappilaan. Tuo kelpo mies saapui sinne täysin tietoisena siitä, että oli parhaan taitonsa mukaan saarnannut kahdeksan lapsensa puolesta. Hänen ensimmäinen vilpitön kysymyksensä olikin, mitä Stjernkors piti hänen saarnastansa.
— Minun mielestäni siitä puuttui jotakin, vastasi Stjernkors yhtä suoraan.
— Niin — myönsi Lysander — kyllähän ajattelin jatkaa vielä viidenneksi ja kuudenneksi Lutherin ja Björkqvistin mukaan, mutta en oikein tiennyt, malttaisivatko aulankolaiset kuulla kauemmin kuin viisitoista minuuttia johdantoa, kolme neljännestuntia aineen selitystä ja viisitoista minuuttia aineen sovittamista elämään.
— Ei, sanoi Stjernkors hymyillen, kyllä saarnassa pituutta oli kylliksi, mutta siitä puuttui sanat: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki nämä teille annetaan."
— Hm — virkkoi päätään nyökäyttäen kirkkoherra, jonka ei kannattanut olla kovin turhantarkka — helppoa on niin sanoa sen, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, mutta tiedättekö, maisteri, minkä verran minun poikieni kouluttaminen maksaa? Ja luuletteko heille kelpaavan yhdenkään minun vanhoista koulukirjoistani? Ei, uudet täytyy hankkia, ja sitten tulee tyttöjen oppia soittamaan pianoa päästäkseen naimisiin ja sitten pitää apulaiselle maksaa kolmesataa ruplaa, vaikka heille ennen riitti sata riksiä. Niihin kaikkiin ei "anneta" varoja, näettekös, jollei näe vähän vaivaa…
Turhaa olisi ollut ruveta huolelliselle perheenisälle selittämään muuta. Sen vain sai Stjernkors vaikuttaneeksi, ettei kirkkoherra Lysander paluumatkallaan kävellyt ostelemassa porsaita, niinkuin rovasti Orre oli kierrellyt lampaita ostelemassa.
Seuraavana sunnuntaina saarnasi Idegran. Kirkkoherransijainen tunsi jo varsin hyvin kappalaisensa ja odotteli sitä uteliaammin saada kuulla, mitä ansoja hän, viekkain ja tunnottomin kaikista kolmesta kilpailijasta, virittelisi seurakunnalleen, kun kummallinen sallimus oli määrännyt hänelle, koronkiskurille, tekstiksi tuon peloittavan evankeliumin kuninkaan tilinteosta. Mutta pastori Idegran kesti hyvin koetuksen. Hänen arvoisat kristittynsä saivat kuulla oikein kauniin saarnan. Hän selitti tekstin aivan säännöllisesti, karttamatta vähääkään miekan kärkiä, jotka joka sanoissa uhkasivat lävistää hänen omantuntonsa. Eikä hän myöskään unohtanut siveellistä elämäänsovittamista — kuinka meidän kaikkien suhteen tarvitaan kärsivällisyyttä meidän pienien heikkouksiemme ja puutteittemme tähden ja kuinka meidän sen vuoksi tulee antaa anteeksi toisten viat ja niin edespäin. Itsestään hän ei puhunut sanaakaan.
Kaikki tuo oli tarkoin edeltäpäin mietittyä. Idegranin vihamiehillä ei ollut mitään moitittavaa ja ystävät olivat ihan ihastuksissaan erinomaiseen, sielunpaimenelle soveliaaseen vaatimattomuuteen, hän kun, aivan päinvastoin kuin edelliset vaalisaarnaajat, näytti vallan kokonaan unohtavan itsensä vain sitä paremmin muistaakseen kalliin kutsumuksensa ja seurakuntansa onnen. Orre, ainoa vaarallinen kilpailija, oli kokonaan työntynyt takalaitaan yksin laamanninrouva Åkerströminkin mielipiteissä. Ei kukaan epäillyt enää, ettei Idegran saisi vaalissa suurta äänten enemmistöä.
Erland Stjernkors vietti unettomia öitä. Jotakin oli hänessä, mikä karkoitti unen hänen silmistänsä ja esti päättäväisyyden hänen lujasta tahdostaan.
— Hyvä Jumala, valaise minua! rukoili hän itsekseen. — Mitä minun on tehtävä? Tuleeko minun puhua vaiko olla vaiti? Eikö Sinulla sitten ole ketään muita paimenia tänne lähetettävänä kuin nuo kolme, jotka kaikki tulevat kurjan voiton tähden eikä yksikään levittämään täällä Sinun valtakuntaasi? Oi, tiedänhän minä, että Sinulla on rehellisiä, nöyriä, itsensäkieltäviä palvelijoita, miksi et lähetä ketään heistä? Ja olisihan tässä kuitenkin suuri lähetystyö tehtävänä keskellä kristillistä kirkkoasi. Sano minulle, Jumalani, mitä minun tulee tehdä pelastaakseni ne monet sielut, jotka täällä hengellisesti kuolevat! Jos tahdot, että minun tulee puhua, niin anna minulle siihen voimaa … muuten en sitä voi, ja sokeat jäävät tänne sokeain taluttajiksi…