29. VAALIN EDELLINEN ILTA.
Vaali oli Aulangossa määrätty pidettäväksi tuomiosunnuntaina; vaalilistat oli tehty ja huolellisesti tarkastettu edellisenä pyhänä. Pienimmätkin viat koetettiin saada poistetuksi, jottei jäisi mitään aihetta valituksiin.
Lauantaina iltapäivällä kiiti äsken sataneella lumella kuomureki pappilan pihaan ja reestä nousi vanhanpuoleinen mies, iso turkki yllään. Hän oli lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar, jonka tuomiokapituli oli määrännyt vaalin toimittajaksi. Kirkkoherransijainen maisteri Stjernkors otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja saattoi sisään.
Kun päällysvaatteet oli riisuttu, tuli sudenpukimista näkyviin kunnioitusta herättävä, noin kuudenkymmenen ikäinen, harmaapäinen, jalon ja viisaan, mutta ankaran näköinen ukko. Hänen katseessaan oli jotakin kirkasta ja terävää, hänen ryhtinsä oli vakava, etevämmyyttä ilmaiseva, mutta kuitenkin miellyttävä; hänessä oli jonkinlainen luonnollisen ylevyyden piirre. Häntä olisi voinut sanoa kirkon ruhtinaaksi, jos luterilainen kirkko olisi tunnustanut sellaisen ruhtinaanarvon, — jos se todellakin olisi antautunut semmoisten "kirkon herroiksi" muuttuneiden paimenten alamaiseksi.
— No niin — sanoi hän Stjernkorsille myöhemmin illalla, kun vaaliluettelo jo oli tarkastettu ja kaikki varustettu seuraavaksi päiväksi — mitä pidätte seurakunnasta?
Stjernkors kertoi, mitä hän vuoden kestäneenä virantoimitusaikanaan oli kokenut Aulangossa. Hän kuvaili seurakuntaa isänmaansa syvimmälle vaipuneeksi seurakunnaksi eikä ollenkaan salannut vakaumustaan, että syynä rappiotilaan oli hirveä hengellinen pimeys, joka oli saanut alkunsa siitä, että paikkakunnan papisto oli kokonaisen miespolven ajan ollut hyvin huolimaton sielujen hoidossa.
— Saatatte olla oikeassa, sanoi lääninrovasti. Minä tunsin Ödmarkin. Sävyisämpää, iloisempaa ja rakastettavampaa miestä saattoi tuskin tavata toista. Hän olisi voinut lahjoittaa takin yltään. Luonto ja onni olivat runsain määrin tuhlanneet hänelle parhaimpia antimiansa, ja kuitenkin tuli hänestä seurakuntansa ja perheensä onnettomuus ja turmio omalle itselleen. Selittäkää minulle se arvoitus!
— Jumalan Hengen valotta muuttuu valkeus meissä pimeydeksi.
— Niin juuri, Ödmark oli hyväpäinen ja hyväsydäminen mies, mutta luonteenlujuutta häneltä puuttui. Hänen tahtonsa oli heikompi kuin lapsen tahto; joka tuulenpuuska ajeli häntä kuin pilven hattaraa. Hänen tänne tullessaan hänen mielensä oli täynnä kevytmielisen nuoruuden, kevytmielisen hovin ja kevytmielisen ajan jättämiä vaikutelmia ja täällä hän tapasi samanlaisia ystäviä, jotka aina estivät häntä heräämästä sokeudestaan. Hän eli kotonaan humussa ja hälinässä, mutta varoi tarkoin loukkaamasta muodollisuuksia ja ulkoista säädyllisyyttä. Mitä pitäisi teidän mielestänne kirkon tehdä semmoiselle palvelijalle?
— Varoittaa ja varoittamistaan varoittaa, sitten erottaa väliaikaisesti virasta ja vihdoin kokonaan, kuten kirkkolaissamme määrätään.