— Kuinka? Vähimmin sopimatonko? toisti lääninrovasti ja hänen kunnianarvoinen otsansa synkkeni.
— Sitä mieltä minä olen, vastasi Stjernkors tyynesti. Minusta ovat suuret pitäjät onnettomuutena Suomen kirkolle, koska usein aivan toiset vaikuttimet kuin kirkon ja seurakunnan paras ovat syynä siihen, että niihin pyritään. Lysander pyrkii Aulankoon kerjäämällä; se on kyllä surkuteltavaa, mutta kuitenkin paremmin anteeksi annettavaa kuin syrjäteitä hiipiminen tai äänien hankkiminen salaa uhkauksilla ja viekoituksilla.
Lääninrovasti asteli miettiväisenä lattiata edestakaisin.
— Se on kirkkomme heikko puoli ja helppo on sitä moittia, virkkoi hän. Minun mielestäni olisi parempi, jos papit määräisi kirkollishallitus eikä kansa. Mutta mihinkä jäisi sitten, te vapaamieliset herrat, kirkon kansanvaltaisuus? Te pidätte suuria pitäjiä hierarkkisena pahennuksena, kunnes itse pääsette johonkin niistä rauhan päiviä viettämään. Pastoraalitutkinto on samanlainen hullutus, kunnes sen itse saatte suorittaneeksi, ja kuitenkin on teistä vapaa papin vaali vastenmielinen. Se ei ole johdonmukaista. Tulee tietää, mitä tahtoo ja miten tahtoo.
— Minä en ole vapaamielinen, herra tohtori!
— No, se on minun mieleistäni. Monet nuoret papit, joita nykyjään näkee, ovat Kierkegaardin ja Parkerin turmelemia.
— Minä en ole kylliksi vapaamielinen juostakseni noiden nuorten uskonkappaleitamme moittivien profeettojen jälkiä, mutta myönnän kyllä, että samoin kuin Kierkegaard pidän kirkon nykyisiä muotoja liian vanhentuneina. Mihin käännynkin, kaikkialla näen summattomat määrät kuollutta pintapuolisuutta, kuollutta kuorta, jossa ei ole enää vähäistäkään jäljellä Jumalan hengestä. Toisinaan syntyy täällä tuulispäitä, jotka tekevät lopun tyyneydestä ja näyttävät vievän ihmissukua eteenpäin, mutta ne puuskat asettuvat pian eikä niistä enää näe jälkeä ihmisten keskuudessa. Epäilemättä ne ovat herätyksiä ja enteitä, mutta totuuden ja nöyryyden henkeä ei niissä ole; sentähden ne tyyntyvät hiljalleen. Herra on kerran nostava suuren myrskyn, joka puhdistaa nisut akanoista.
— Nuori mies — virkkoi lääninrovasti, ja hänen kirkkaanylevä katseensa pysyi Stjernkorsissa valtavan tyynenä — te olette levottoman, uhmailevan ajan miehiä, joista eivät mitkään olevat olot enää ole kelvollisia. Temmatkaa vain pois valtiokirkon perustus; silloin jäätte liukkaalle, livettävälle laudalle keskelle koskea. Te tiedätte vain, mitä ette tahdo, kaikki muu on teille epäselvänä kuin sumu.
— Ei, herra tohtori, minä tiedän senkin, mitä minä tahdon. Minä tahdon Jumalan valtakuntaa maan päälle. Mutta sen uusia muotoja, jotka uusi Luther on kerran luova, minä tunnen yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Sen vain tiedän, että jos valtiokirkko horjuu, on kuitenkin jotain, joka ei häviä, joka on sieluna tämän kirkon jäykässä, puutteellisessa, sairaassa ruumiissa — näkymätön kirkko pysyy ja odottaa mestariaan.
— Ja minä — vastasi lääninrovasti hiukan ivallisesti — minä en tunne mitään oman pääni mukaista kirkkoa enkä tunne muuta Lutheria kuin vanhan, kelpo ystävämme, Jumalan miehen Martin. Hyödyttömien kysymysten sijasta, joihin ryhtymästä Raamattu meitä kieltää, minä ehdotan, että keskustelemme huomisen päivän tärkeistä asioista. Orren tuntee koko maailma; hän hakee kahdeksattakolmatta paikkaa siitä lukien, kun hän pääsi vakinaiseen virkaan. Mutta Idegrania minä olen pitänyt muotomiehenä, joka on vain innokas maanviljelijä eikä sen pahempaa. Jos te, maisteri, olette saanut kuulla jotakin muuta sen lisäksi, on teidän velvollisuutenne ilmaista kaikki.