— Minulla ei ole mitään todistuksia, ainoastaan siveellinen vakaumus.
— Ja kuitenkin lausutte sanoja, jotka — antakaa anteeksi! — hyvinkin näyttävät virkaveljen panettelemiselta, sanoi lääninrovasti ankarasti.
Stjernkors punastui.
— Minä lausuin ajatukseni vastahakoisesti ja ainoastaan esimieheni käskystä, vastasi hän; mutta koska sen kerran olen tehnyt, todistan myöskin sanani.
30. VAALI.
Tuomiosunnuntai koitti; kirkkaana ja kylmänä kaartui taivas yli talvisen seudun. Maa oli keveän lumiverhon peitossa; järvet ja virrat olivat jo kaksi viikkoa olleet talven kahleissa, ja lehdettömistä metsistä etsivät pyyt ja metsot turhaan piilopaikkaa ja suojaa metsästäjän luodilta.
Lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar oli aikaisin liikkeessä; hän mietti tuomiosunnuntain tekstiä, sillä hänen oli saarnattava. Vähäinen asia olisi hänestä tosin ollut astua saarnastuoliin aivan valmistamatta, mutta hänen huolellisia tapojaan oli aina ensin panna pääkohdat muistiin kahdeksasosa-arkille, joka hänellä oli virsikirjansa välissä ja sitten saarnastuolin reunustalla edessänsä saarnatessa. Sitä paitsi hän oli kuullut huhun, että kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors saarnaili jotenkin vapaasti eikä pitänyt lukua säännöllisestä johdatuksesta, aineen käsittelemisen ja elämään sovittamisen jaosta tai edes muutenkaan kahteen, kolmeen tai neljään osaan jakamisesta, kuten oli tavallista; se kaikki oli rovastin mielestä muodoista poikkeavaa eikä varsin soveliasta. Sentähden hän tahtoi sitäkin mieluummin näyttää hyvän esimerkin järjestelmällisestä ja huolellisesta esitystavasta.
Yhtä aikaisin olivat Sammen Simo ja Kiven Matti kutsumatta tulleet valittamaan hankkeista, joihin vastapuolue oli ryhtynyt Idegranin hyväksi. Stjernkors oli, paitsi neuvoa, jonka hän hartaista pyynnöistä antoi Lysanderin eduksi, tarkoin pysynyt erillään tuosta arkaluontoisesta asiasta. Hän ei nytkään tahtonut huolia ystävien valituksista, mutta lääninrovasti kuuli heidän äänensä viereisestä huoneesta ja tahtoi saada tietää, mitä heillä oli sanomista.
Sampi tiesi kertoa, että lukkari Talvinen oli monta päivää ennen kierrellyt ympäri pitäjää, käynyt kaikkien niiden luona, joita ei pidetty aivan luotettavina, ja kuvaillut heille, miten Idegran, jos hän pääsisi kirkkoherraksi, ei hätyyttäisi velkamiehiänsä, joita hänellä oli paljon pitäjässä, vaan ehkä jättäisi osan saatavistaan perimättäkin taikka myöntäisi hyvin pitkän maksuajan; mutta jos hänen täytyisi hakea toiseen pitäjään, vaatisi hän heti kaikki saatavansa viimeiseen kopeekkaan saakka, mistä moni joutuisi varmaan häviöön. Sitä paitsi olisi siinä tapauksessa rakennettava uusi ja kallis kirkko, jota toinen pastori epäilemättä vaatisi; Idegran sitävastoin jättäisi sen kysymyksen toistaiseksi ja sillä välin kartuttaisi erinomaisella taidollaan kirkon rakennuskassaa, johon hän jo oli seurakunnan suureksi eduksi saanut hyvän alun säästetyksi. Tuon kaiken johdosta oli Idegranin vaali jo edeltäkäsin melkein kuin päätetty.
Kiven Matti puolestaan valitti, että koko yö oli ollut juopottelua ja kokouksia kaikissa Aulangon kapakoissa ja viinaa oli jaeltu ihan ilmaiseksi, ei tiedetty, kenen kustannuksella. Mutta sitä oli yleiseen huudettu, että se, joka uskaltaisi äänestää ketään muuta kuin Idegrania, saisi varoa päätään ja henkeään, kotiaan ja kartanoaan, sillä kyllä tehtäisiin selvä kaikista maankavaltajista, jotka tahtovat hävittää viinapannut ja loukata aulankolaisten vanhoja oikeuksia. Ja senkin puolestaan arveltiin yhtä varmasti kuin lukkarin innon vaikuttavan, että kappalainen oli pääsevä Aulangon kirkkoherraksi.