Lääninrovastin ankara otsa synkistyi.
— Minä huomaan, että maisterin pelossa on perää, virkkoi hän, mutta kun ei ole mitään varsinaisia todistuksia, ei vaalia voida lykätä. Minä pidän huolen siitä, että asia myöhemmin tutkitaan, ennenkuin tuomiokapituli vaalin nojalla nimittää uuden kirkkoherran, ja että erittäinkin lukkari saa vastata tarpeettomasta asiaan sekaantumisesta.
— Minä jätän teidän päätettäväksenne, herra tohtori — huomautti Stjernkors — eikö olisi hyvä jollakin tavoin estää liian suurta tungosta kirkossa, koska sekä katto, lattia että seinät ovat sangen rappeutuneet.
Lääninrovasti hymyili.
— En usko — vastasi hän — että kirkko, joka on palvellut neljäsataa vuotta ja nähnyt kaksi- tai kolmekinkymmentä kirkkoherran vaalia, on nytkään hautaava seurakuntaa raunioihinsa. Mutta olkaa hyvä, käskekää kuitenkin pitää kaikki ovet auki.
Määrähetki saapui, ja jumalanpalvelus alkoi. Kirkko oli, kuten saattoi edeltäkäsin jo arvatakin, aivan tungokseen asti täynnä väkeä, mutta mitään vaaran merkkiä ei näkynyt.
Stjernkors messusi ja lääninrovasti Ekhammar saarnasi päivän valtavasta tekstistä, jonka olisi luullut vaskivasaroilla moukaroivan kaikkia nukkuneita omiatuntoja. Saarna oli arvokas ja kaunis, sanoiltaan kohtuullinen, sisällykseltään vakava. Elävä elämä oli siinä sangen puristettuna järjestelmällisiin muotoihin. Taivaan leimahtava valkeus, joka pelättää katumattomia ja loistaa katuvaisille iankaikkisina auringonsäteinä, piilottautui kehoituksiin, jotka olivat paremmin isällisiä neuvoja kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä horjuvalle ihmissydämelle. Kuitenkin oli vaikutus melko hyvä, ja rauhattomimmatkin suuren sekalaisen seurakunnan kristityistä, puolikristityistä ja hurjista pakanoista pysyivät kunnioittavasti hiljaa koko jumalanpalveluksen ajan.
— Minulla ei ole mitään syytä moittia seurakunnan hartautta, virkkoi lääninrovasti pyyhkiessään sakastiin tultuaan hikeä otsaltaan.
Vaalin toimittaminen alkoi aikaisemmin asianmukaisesti tarkastetun vaaliluettelon mukaan. Enemmistö näytti jo alusta alkaen selvältä. Kolmekymmentä äänesti ihan peräkkäin Idegrania, kun Sammen Simo, ollen yhdesneljättä, uskalsi kovalla äänellä sanoa nimen Lysander.
Mutinaa, puoleksi uhkaavaa, puoleksi ivallista, kuului kappalaisen lukuisain puoltajien joukosta, jotka olivat tunkeutuneet tiheäksi muuriksi alttarin ympärille.