Isä rupesi kaivamaan kukkaroaan, mutta ei saanut varsin sukkelaan auki molempia nuttujansa. Hänen mutistessaan jotakin herran vaivoista, mitättömästä korvauksesta jne. soi jossakin kello kolmannen kerran.
— Antakaa anteeksi, sanoi pörhönuttuinen, juna lähtee!
Ja samassa hän oli jo poissa.
— Varas hän ei ainakaan ole, virkahdin minä.
— Ei, vastasi äiti. Jos vain merkit ovat oikeita.
Me jatkoimme matkaa, katselimme mäntymetsää, joka juoksi meitä vastaan, ja sähkölankoja, jotka yksitoikkoisesti nousivat ja laskeutuivat radan sivulla. Pienokaiset olivat vaipuneet syvään uneen, kun tunsimme vähäisen sysäyksen, luultavasti jossakin kohden, missä routa oli hiukan rikkonut kiskoa. Äiti säikähti ja huudahti:
— Nyt olemme suistuneet radalta!
Kohta sen jälkeen saavuimme hyvässä järjestyksessä Järvenpään asemalle. Isä meni ulos oikaisemaan turtuneita jäseniään ja palasi kellon soidessa.
— Nyt tiedän — sanoi hän — kuka pörhönuttuinen mies on. Minä kysyin konduktööriltä ja hän vastasi: seppä.
— Senhän jo näin heti hänen hirveistä käsistään, tuumi äiti. Annoitko hänelle juomarahat?