Keskustelun kestäessä minä katselin huvikseni isän neuvottomuutta ja miten äidin kunnioitus vaskiseppää kohtaan kasvoi. Hän asetti päähineensä paremmin paikoilleen, suori minun turkkiani ja torui pienokaisia, jotka osoittivat olevansa ihmeen taitavia potkimaan toisiaan sohvilla. Mutta siitä huolimatta hän tarkasteli lakkaamatta vierasta kuin epäiltävää henkilöä ainakin.
Päästäkseen neuvottomuudestaan isä oli juuri uudelleen ruvennut juttelemaan kapearaiteisista rautateistä, kun Frits nykäisi häntä turkista ja pyysi voileipäänsä.
— Mistä minä tiedän, mihin sinä olet pannut voileipäsi? Luultavasti olet sen syönyt suuhusi.
— Ei, ei, se on sinun allasi, isä.
— Allaniko?… Niin, sen tähden sohvalla tuntuikin jotakin outoa.
Isä siirtyi paikaltaan ja tutki outoa esinettä. Se oli todellakin voileipä, mutta minkä näköisenä! Fritsillä oli kuten monella muullakin kotityrannilla ihmeteltävä vaisto panna aina voileipänsä nurinpäin huonekaluille, ja kiireessä isä oli Hyvinkään asemalla istuutunut niin varomattomasti kuin mahdollista Fritsin eväspalaselle. Sohvan päällys oli kuin Länsi-Intian saarien, Kuban, Jamaikan, Haitin ja Portoricon kartta, puhumattakaan isän turkista, joka oli aivan kuin Hyvinkään ravintolan ruokalista.
— Nyt saamme maksaa valtion sohvan! kuului äidin ensimmäinen säikähdyksenhuudahdus. Toinen huudahdus ei päässyt kuuluville, mutta minä ymmärsin, että se olisi ollut: ja siitä kaikesta saamme kiittää seppää!
— Se on helposti autettu Brönnerin tahravedellä, huomautti niin syyttömästi epäilty seppä hyvin rauhallisesti.
— Niin, kelläpä sitä on! huokasi äiti.
— Sattumalta minulla on sitä pullo matkalaukussani, jatkoi seppä.