Ja niin sanoen hän alkoi pestä pahoin tahriutunutta sohvaa.
Juuri sitä puuhattaessa saavuimme Riihimäelle. Tarpeellista oli pitää parhaillaan käynnissä oleva puhdistustyö salassa, kun vaunun ovea avattiin. Äiti asettui suojaksi toiselle puolen ja käski minut samaan palvelukseen toiselle. Isä lähti ulos hankkimaan apeilla mielin oleville pienokaisille torttuja lohdutukseksi, ja seppä nojautuen toiseen polveensa hieroi hieromistaan sohvaa Brönnerin vedellä. Se teki meidät tutummiksi. Meillä oli yhteinen salaisuus säilytettävänä, ja äidin täytyi tunnustaa, että tuo entinen pörhönuttuinen vahtimestari, varas ja vaskiseppä teki meille kaikille hyvin hyödyllisen palveluksen.
Kohta olivat kaikki Hyvinkään ruokalistan jäljet hävitetyt ja juna lähti taas liikkeelle. Keskustelu alkoi itsestään; sepällä oli paljon kerrottavaa vieraista maista, ja hänen kuvailutapansa oli niin elävä ja suora, että hän vihdoin sai valloittaneeksi hieman salaisen vihollisensa, äidin, suosiota. Pahaksi onneksi hän joutui sotaan toista henkilöä vastaan, joka siihen asti oli pysynyt puolueettomana.
— Suomi on kuitenkin ruma maa, virkkoi hän säälimättä vähääkään meidän isänmaallisia tunteitamme.
— Te, herra Damm, lienette matkustanut täällä talvella kuomireessä ja ikkunat peitettyinä, vastasin minä vuorostani innostuen.
— Minä olen matkustanut halki maan avonaisissa ajoneuvoissa kesäisin ja talvisin, jatkoi hän, paitsi milloin minulla on ollut onni matkustaa miellyttävässä seurassa rautatiellä. Eivätkä nämä äärettömät erämaat minua ollenkaan miellytä. Sanotteko te, neiti, tätä maata kauniiksi?
— Erämaat ovat vain kehyksenä; tauluna ovat vaarat, harjut ja järvet!
— Mutta, antakaa anteeksi: mitä sanotte te sitten kauniiksi maaksi?
— No … esimerkiksi tätä meidän maatamme.
— Minusta taas sellainen maa on kaunis, missä on aina sadan askelen päässä somia taloja, hauskannäköisiä kyliä viljavine niittyineen ja peltoineen, karjalaumoja laitumella, savuavia tehtaita, toimeliaita kaupunkeja, purje- ja höyryaluksia kaikilla vesillä, kirveen kalsketta ja vasaran kalketta kaikkialla — sanalla sanoen sellainen maa, missä ihminen hallitsee luontoa nerollaan ja väsymättömällä uutteruudellansa. Mutta rumaksi sanon maata, jossa luonto, näyttäköönpä sen yksinkertainen suurenmoisuus miten kauniilta tahansa, on murhaava hirmuvaltias ja ihminen puolestaan haluton, laiska orja, joka tyytyy siihen, että saa jotenkuten eletyksi elonajasta toiseen kuin toisen armoilla eläjä, jolta voidaan milloin hyvänsä riistää toimeentulo ja joka voidaan milloin hyvänsä ajaa maantielle. Päättäkää itse, kumpaisenko kuvauksen mukainen maa on Suomi.