Viheriä huvila oli pieni yksikerroksinen talo Töölönlahden pohjoisella rannalla, vastapäätä Kaisanientä ja ihan sen paikan vieressä, josta rautatie nyt kulkee halki vuoren, ennen penkereelle tulemistaan. Talo on siinä vielä tänäkin päivänä; sen vaiheet ovat olleet hyvinkin kirjavat, mutta aikana, missä kertomuksemme liikkuu, se oli suosituimpia kaupungin ulkopuolella olevia ravintoloita tai huviloita, ja sieltä voikin, jollei seura ollut erittäin suuri tai vaatelias, jotenkin varmasti toivoa saavansa pehmeitä munia, pihvipaistia, viilipiimää, lasin viiniä tai kupin keskinkertaisen hyvää kahvia.
Sinne saavuttuaan öiset kulkijat jyrisyttivät jokseenkin säälimättä ovea, ja pitkän keskustelun perästä heille luvattiin kahvia. Sitä odotellessa kiivettiin vuorelle ja nautittiin kauniista näköalasta. Sumparnin saaren tornihuvimajaa lukuunottamatta ei silloin ollutkaan toista niin kaunista paikkaa Helsingin ympäristössä. Vuoren juurella laajeni päivään päin Töölönlahden vesikuvastin ja sen kirkkaan pinnan toisella puolen mitä kauneimpana, vihreän ja valkoisen vaihtelevana kaupunki lahden kaarrelmien takana. Korkealle niiden yli kohosivat silloin ensi kertaa Nikolainkirkon tornit sinistä aamutaivasta vasten, ja loitoimpana etelässä kimmelsi meri Ulrikanvuorella olevan tähtitornin kolmen huipun takana.
Tuo kuva oli kohta saava omituisen, ihmeellisen loiston, jota kuitenkin vain harvat Helsingin asukkaat ovat omin silmin nähneet, sillä sitä ei koskaan nähdä muihin aikoihin vuorokaudesta kuin juuri silloin, kun kaupunki nukkuu suloisinta untaan, kello kahden ja kolmen välillä aamuisin, ja silloinkin ainoastaan vähän aikaa vuodesta, kesäkuun alussa ja keskipalkoilla. Aurinko nousee silloin vuorien takaa pohjoiskoillisesta, niin ettei sitä itseään näy vuorelle, mutta sitä paremmin sen heijastus. Jo kauan ennenkuin aavistaakaan sen nousseen, alkavat sen ensimmäiset punaiset säteet kimallella kullatussa ristissä ja pallossa ylinnä Nikolainkirkon tornin huipussa. Karkeloiden laskeutuu sitten punahohto alemmaksi ylimmille tornin ikkunoille, vaipuu yhä syvemmä ja levittää kummallisen sädekehän kahdentoista apostolin[1] päiden ympärille. Vihdoin punaloiste ehtii kirkon muurin ikkunoille, jotka hohtavat kuin tuli, ja samalla kertaa sädehtivät kaukaisen, yhtä korkealla olevan tähtitornin ikkunat kuin tähdet taivastaustaa vasten. Koko muu kaupunki on vielä puolihämärissä. Mutta vähitellen laskeutuu loisto yhä alemma, mikäli aurinko nousee taivaanrannasta, ja ikkuna toisensa jälkeen alkaa kaupungissa punertua ja välkkyä, kunnes vihdoin tuhannet ikkunakuvastimet ovat pelkkänä loimuna ja liekkinä ja yksin lahtikin hohtaa kuin aamuruskoon upotettuna. Sellainen näky on liian kaunis kestääkseen kauan. Se viehättää vain muutaman silmänräpäyksen, sillä kun aurinko pääsee riittävän korkealle, sammuu loisto; mutta ne hetket ovat luonnon kauneimpia — kaksin verroin kauniimpia, koska ne ovat niin salaperäisiä, niin vähän tunnettuja, niin harvoin nähtyjä, harvoin ymmärrettyjä, kun useimmat nukkuvat niiden ajan aavistamatta, että sellaista näkyä on olemassakaan.
Nuorukaisiin vaikutti kuva eri lailla. Muutamat olivat uupuneet päivän taistelun vaivoista ja nukkuivat tai torkkuivat kahvia odotellessaan pitkänään kalliolla. Toiset kiistelivät tutkintotodistuksistaan pitämättä suuresti lukua näyn ihanuudesta. Pasha ehdotti, että laulettaisiin "Kaksi konnaa tuumaili". Antepenultimus tutkiskeli kasveja; Alonzo itki ja luki ääneensä Stagneliusta; Severin Björck oli valinnut häiritsemättömän paikan ja piirusti maisemaa. Widefeltit menivät lahteen uimaan; toiset olivat ihmetyksen valtaamina, mutta Renius katsoi tuon tuostakin kelloaan ratkaistakseen valo-opillisen kysymyksen ja määrätäkseen, kuinka kauan ilmiö vielä kestäisi. Ainoastaan Vinsentti Aallonhalkojaa ei näkynyt. Hänen oli nähty yksinään lähtevän vuorta ylös, eikä hän palannut.
Hetken kuluttua lähti Severin Björck, jota nimitettiin Hiireksi, etsimään häntä kallioiden keskeltä.
Severin tunsi ystävänsä lapsuuden ajoista. Aina hän oli etsinyt korkeimman puun metsästä, jyrkimmän kallion syvimmän kuilun; miksipä ei hän olisi tälläkin kertaa seurannut luonnettaan? Korkein vuoren huippu Helsingin pohjoispuolella on vanhastaan nimeltään "Vartiovuori",[2] asukkailla kun oli muinaisina sota-aikoina tapana polttaa siinä vartiotulia varoittaakseen naapurejaan, milloin vihollisten purjeita alkoi näkyä kaukaa ulapalta. Paikka olikin siksi varsin sopiva, koska siitä näki parhaiten koko niemimaan ja sitä ympäröivät kalliorannat sekä niiden takaa levottoman, pauhaavan meren. Samalta vuoren huipulta näkee vielä nytkin toisinaan iloisempien tulien valaisevan pilviä sateisena juhannusyönä.
Sinne Severin Björck suuntasi kulkunsa, eikä se kulku helpoimpia ollut, kun sai kavuta rotkojen yli, joissa siellä täällä juoksi pienoinen puro tai maa muutoin oli vesiperäistä. Hän ei näistä vastuksista pelästynyt, vaan kulki kulkemistaan nykyisen rautatien kohtaa seuraten ja sitten osaksi sen alueen läpi, johon Helsinki myöhempinä aikoina on luonut viheriän Eläintarhansa. Saavuttuaan Vartiovuoren juurelle hän näki sen kukkulalla kahden olennon kuvastuvan valoisaa aamutaivasta vasten. Molemmat näyttivät ilmaperspektiivissä jättiläismäisiltä ja molemmat olivat aamuruskon ympäröiminä. Mutta Severin tunsi ainoastaan toisen: ystävänsä Vinsentin.
Seuraavana silmänräpäyksenä hänen astuessaan eteenpäin olennot peittyivät ulkonevan kallion taa, ja kun Severin pääsi huipulle, löysi hän ystävänsä yksin mietteisiin vaipuneena nojautumasta vuorenseinämää vasten ja katselemasta merelle.
— Kuka toinen seisoi äsken takanasi vuorella? kysyi Severin istuutuen kiipeämisestään väsähtäneenä laholle männyn kannolle, joka oli säilynyt niiltä ajoilta, jolloin kukkuloilla vielä kasvoi muhkeata metsää.
— Toinenko? toisti Vinsentti hajamielisesti. Täällä ei ollut muita kuin minä … ja vuoret ja meri ja aamurusko, lisäsi hän, itse hymyillen sellaista suuruuksien yhdistelyä.