— Mutta minä näin selvästi miehen takanasi, jatkoi hänen ystävänsä.
— En tiedä. Ehkä on Hevonen kompuroinut tänne pitkillä koivillaan minun huomaamattani.
— Ei, Hevonen se ei ollut eikä kukaan meistä. Sinä näytit suurelta,
Vinsentti.
— Näytinkö? Tiedätkö, mitä juuri nyt ajattelin?
— Sinä ajattelit olevasi vuorenpeikko tai jokin muu sellainen.
— Näetkö tuota merta ja noita vuoria ja metsiä ja edessämme olevaa kaupunkia? Eivätkö talot näytä pieniltä korttihuoneilta lehmusten ja vaahterain keskessä? Jos minä olisin Suomen kuningas, rakentaisin palatsini tähän, tälle vuorelle.
— Minä kylväisin tähän mieluummin metsää ja tekisin kaikki vihreäksi. Tämä erämaa on niin kolkko, ja kuitenkin se on aivan sen paikan porttien edustalla, jota maamme nyt sanoo pääkaupungikseen. Tehkäämme se ennemmin puutarhaksi, jossa kukat tuoksuvat ja lintuset laulavat Suomen tulevaisuudesta.
— Ei, Severin, ei, sellaisena se pysyköön kuin se nyt on. Nämä vuoret sanovat silloin kerran meille, mitä me ennen olimme ja mitä meidän täytyy olla, ellemme mieli eksyä itsestämme. Mutta tämä paikka ei ole vielä kylliksi korkea: tähän tarvittaisiin torni!
— Ja jos sinä rakentaisit tähän vuorilinnan, kuten saaliinhimoiset ritarit ennen Reinin rannoille, niin saisit linnasi juurella nähdä kurjia töllejä ja tallattuja vainioita, ja sinä yksin olisit suuri, mutta kansasi olisi pieni.
— Ei, minun kansani olisi suuri ja hallitsisi maailmaa. Nämä vuoret olisivat yhtenä ainoana yhtäjaksoisena muurina ja niiden linnoitetut käsivarret kurottuisivat kauas rannikon kalliosaarille. Siihen syleilyyn sopisi maailman suurin linna, ja meillä olisi laivasto, niin vahva, että sillä voisimme vallita merta. Tässä uhmaisimme kaikkia vihollisiamme ja täältä lähtisimme uudistamaan Eurooppaa. Severin … jos minä olisin kuningas, olisi minun kansani pelkkiä sankareita!