Ja Vinsentin kasvot hehkuivat innostuksesta.
— Dabo tibi, quodcumque quaeris,[3] kuului odottamatta ääni takaa, ja ihan heidän vieressään seisoi pitkä, harmaahiuksinen sotilas, joka muutamia tunteja ennen oli katsellut kiven heittoa Kaisaniemen rannalla.
Vasten tahtoaan tunsivat nuorukaiset väristyksen ruumiissaan. Heistä tuntui kuin he olisivat seisseet siinä niinkuin maailman vapahtaja muinoin pyhän maan vuorella, ja kiusaaja olisi tullut heidän luokseen ja sanonut samat sanat, jotka se vielä tänäänkin kuiskaa maan julkealle kunnianhimolle: "kaiken tämän annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua".
Ei kumpikaan saanut sanaakaan vastatuksi.
— Dabo tibi quodcumque quaeris, toisti muukalainen. Rex eris, et dominabis mundum.[4]
Niin sanoen hän pani Vinsentin käteen pienen, kilpikonnan kuoresta tehdyn rasian, laski äänetönnä laihan, jäntehikkään kätensä hänen päänsä päälle ja poistui verkkaisin askelin ennenkuin ystävykset vielä ehtivät senkään verran tointua, että olisivat puhutelleet häntä tai lähteneet hänen jälkeensä.
Kello löi aamun neljännen tunnin.
7. SÖRNÄISTEN SEITSENLEHTINEN APILA.
Helsinki oli 1830-luvulla nuoren kaunottaren kaltainen, joka ylpeänä luonnollisen ihanuutensa tietoisuudesta halveksii kaikkia taiteellisia kauneudenenentämiskeinoja. Joka haaralla tarjosivat meri, saaret, rannat, vuoret ja puistot sopivia paikkoja rakennuksille, jotka olisivat voineet synnyttää kateutta Euroopan kauneimmissakin kaupungeissa; mutta ei missään oltu edes koetettukaan niitä käyttää. Entisiltä yksinkertaisemmilta ajoilta oli muutamia pieniä ulkoravintoloita — "zum Vergnügen", niinkuin oli kirjoitettu Töölön ravintolan portin otsikkoon — ja saarilla oli yksityisten kesäasunnoita. Mutta paitsi Töölöä, Säästöpankkia, Sörnäisiä ja, jollei asetettu vaatimuksia kovin korkealle, Viheriää huvilaa, ei ollut ainoatakaan yleistä kokouspaikkaa, johon olisi omistajan erityisettä luvatta voitu mennä suojaan sateelta tai virkistykseksi juomaan lasillinen raitista lähdevettä. Monta puutarhaa oli kyllä kaupungissa, mutta kaikki olivat yksityisten omia. Erityinen lupa tarvittiin, jos mieli päästä silloin ihailtuun pohjoissataman rannalla olevaan Klinkowströmin puutarhaan, ja meren puolella lounaassa olevaa n.s. kaartinpuutarhaa ihaili kyllä monikin, mutta harva siellä kävi, paitsi asianomaisia sotilaita, jotka siellä päivät päästään paukuttelivat pilkkatauluihin. Pieneksi näytteeksi sen ajan viattomuudesta kerrotaan, miten silloisen Gebauerin huvilan naisomistajalla — huvilan sijalla on nykyjään kaupungin erään pääkadun varrella sijaitseva kivirakennus — oli tapana joka kevät, kun hän muutti siihen "maalle", käydä jäähyväisillä ystäviensä luona, jotka asuivat muutaman sadan askelen päässä siitä.
Sörnäinen, joka oli puolen penikulman päässä kaupungin pohjoispuolella, oli kuitenkin jonkinlainen vapaasatama. Siellä oli pieni ulkoravintola, joka aikoinaan oli saavuttanut jommoisenkin maineen. Se sijaitsi sanomattoman viehättävällä niemellä Vanhankaupungin luo pistävän lahden rannalla, ja jälkiä siitä voi nähdä vielä tänäkin päivänä, vaikka rauhallinen niemi on jo aikoja sitten, kun sinne on rakennettu rautatien sivurata, tullut kaupungin vientisatamaksi, ja sinne on kasattu lankkupinoja ynnä muuta rojua, mitä liike näkee hyväksi ajaa kauniin luonnon niskoille. Siellä vietettiin tämän kertomuksen aikaan monta yksinkertaista juhlaa, kuten Fauna-seuran päivälliset 1831, jolloin iloiset vieraat taistelivat vanhan Troian tapaan keskenään niin urhoollisesti keihästä heitellen, että eräs osallinen menetti toisen silmänsä ja sai koko iäkseen muiston sankarileikistä. Mutta ajan luonteeseen kuului, että Sörnäisissä samoin kuin muissakin samanlaisissa paikoissa kävi melkein yksinomaan miehisiä vieraita. Kaunis sukupolvi uskalsi harvoin lähetä niitä arakkipunssin, savipiippujen, keilaratojen ja Bellmanin laulujen taistelukenttiä.