Jotenkin tavatonta oli siis, kun niiden tapausten jälkeisenä päivänä, jotka kerrottiin edellisessä luvussa, pari veneen täyttä kaupungin naisia ja herroja kello neljän paikoilla iltapäivällä laski maihin lähelle Sörnäisiä. Pienelle, sievälle nurmikolle muutaman kukkulan kaltaalle asettui seurue, ja ruokakopat sekä niitä seuraava kahvipannu osoittivat, että siinä aiottiin hoitaa asiat omin päin ravintolan vieraanvaraisuudesta riippumatta. Se oli yksinkertainen "evässeurue", jossa jokainen osallinen perhe toi mukanaan sovitun osuuden kestityksestä.
Seurassa oli kolme tai neljä rouvaa, pari vanhaa herraa, viisi tai kuusi nuorta tyttöä ja yhtä monta ylioppilasta. Naisista oli kaksi tuttua eilisestä: oppineen matemaatikon, professori Ridingin leski ja hänen sisarensa tytär Amelie Ewers; ylioppilaista samoin yksi tuttu: Vinsentti Ek, liikanimeltään Aallonhalkoja. Lisäksi mainittakoon, että rouva Riding oli syntyjään Björck ja Severin Björckin täti, joten siis Severin oli nuoren tytön serkku, ja että Severin asui Vinsentin kanssa rouva Ridingin luona, jossa heillä, paitsi vapaata elantoa, oli toinen koti ja jossa äidillinen silmä piti heistä sangen hyvää huolta. Lukija huomannee siitä, miksi tarkka rouva edellisenä päivänä niin ystävällisen huolellisesti otti itse selon heidän ensimmäisistä ylioppilaspidoistaan.
Vinsentti oli ollut perämiehenä toisessa veneessä; hän tunsi liian hyvin hyvän tätinsä pienet heikkoudet — sillä hänkin, ollen Björckin perheen kasvattipoika, sanoi rouva Ridingiä tädiksi — voidakseen olla osoittamatta hänelle velvollisuudenmukaista huomaavaisuutta. Hän tarjosi siis hänelle käsivartensa, luoden kuitenkin nopean syrjäsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka lensi kuin äsken häkistä päässyt lintu kivien ja mättäiden yli. Mutta Vinsentti oli vaiti ja vastoin tavallisuutta ei hänellä ollut yhtään leikillistä sanaa sanottavana äidilliselle ystävälleen.
Rouva Riding arveli sen johtuvan edellisen yön mellastuksesta, jota luuloa vielä vahvisti nuorukaisen poskien ilmeinen, yhtä tavaton kalpeus. Mutta ollen siksi hienotunteinen, ettei siinä ruvennut jakelemaan nuhteita, joita hän itsekseen päätti antaa oikein kyllältä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, hän kysyi vain näennäisen välinpitämättömänä, missä Severin saattoi viipyä, kun hän ei ollut määrättyyn aikaan tullut veneelle.
— En tiedä, vastasi Vinsentti. — Kun erosimme, sanoi hän menevänsä erään toverin luo, ja välistä hän saattaa unohtaa ajan.
Professorin rouvalla oli omat ajatuksensa. Vanhemmat huvimatkalaiset istuutuivat nauttimaan tuoksuvaa kahvia; nuoremmat etsivät vuokkoja ja nelilehtisiä apilaita.
— Nyt minä etsin sinun onneksesi, sanoi Amelie Ewers Vinsentti Ekille.
— Kiitos, sanoi Vinsentti, äänessä vivahdus entistä iloisuutta. —
Mutta sen pitää olla viisilehtinen, minä en tyydy vähempään.
— Olisihan minun pitänyt arvata se, vastasi tyttö. Milloinka sinä olet tyytynyt tavallisten kuolevaisten osaan?
Ja niin sanoen hän laskeutui toiselle polvelleen ruohokkoon ja etsi niin ahkerasti kuin tyttö etsii rakastettunsa onnea ja kuin nuorukainen etsii — omaansa.