— Onpa kuitenkin kauheata, että ylioppilaat saattavat olla niin hurjia, huokasi muuan vanha majuritar kahvikuppinsa ääressä jatkaen aihetta, josta jo oli puheltu tulomatkalla. — Lieneeköhän totta, että he ovat viime yönä lyöneet kuoliaaksi kokonaisen yövahtijoukon?
— Minä kuulin puhuttavan neljästä miehestä, kahdesta kuolleesta ja kahdesta pahasti haavoittuneesta, oikaisi toinen vanhoista herroista, vanha sotaneuvos, jolla oli kaksi hyvin pientä ritariston nauhaa napinreiässä. — Se kuuluu tapahtuneen aamulla Pitkänsillan luona.
— Mitä surmaniskuihin tulee — sanoi toinen vanha herra, pankin kamreeri — niin tiedän minä varmaan, ettei niitä ollut kahta enempää. Mutta siinäkin oli arvattavasti kaksi liikaa. Koko kaupunki on hämmennyksissä; asia on ilmoitettu päällikölle, sotaväkeä on lähetetty liikkeelle ja poliisit etsiskelevät paraikaa rikoksellisia.
— Eikö yhtään tiedetä, ketä ne onnettomat ovat? puuttui puheeseen professorin rouva, kokien turhaan peitellä levottomuuttaan.
— On löydetty ylioppilaslakki, ei mitään muuta, vastasi kamreeri välinpitämättömästi. Siitä ei kukaan tule hullua hurskaammaksi; kaikki lakit ovat yhdenlaiset, ja niitä on monta sataa.
— Mitä lupaat minulle, jos löydän viisilehtisen? kysyi Amelie vallattomasti yhä vain etsiskellen.
— Ja mitä lupaat sinä, jos et sitä löydä? kysyi Vinsentti samaan tapaan.
— Minä lupaan lakkiisi paremman lyyryn kuin tuo pieni on, joka tuskin näkyy, vastasi tyttö ja katsoi Vinsenttiin sinisilmin. — Mutta sinullahan on nyt toinen lakki kuin oli eilen, lisäsi hän viattomasti.
Puna sävähti Vinsentin kalpeille kasvoille.
— Jos löydät viisilehtisen — sanoi hän nopeasti — lupaan sinulle uuden päivänvarjon, sillä se mikä sinulla nyt on, on niin vanha ja haalistunut, ettei se vähääkään sovellu sinulle.