Isä. Lorua! Sinä rakastit minua.
Äiti. Erehdys. Ei juuri mikään neroniekka, ajattelin minä, mutta hänellä, Jan Fredrikillä, on hyvä sydän ja taipuvainen luonne; siispä hän on sopiva mies minulle. Niin oli laita, kun me menimme naimisiin ja luullakseni olemme tulleet jotenkin hyvin toimeen. Sentähden minun mielestäni Allan Hagert… Mutta ethän sinä kuule, mitä minä puhun…
Muutamat epäselvät äänet ilmoittivat, että isälliset huolet minun tulevaisuudestani uinuivat jo unen helmoissa ruokonukkapäänaluisella Vallan kestikievarissa. Minä en ollut läheskään niin ihastunut noihin sataan lypsävään lehmään; mutta yhtä vähän miellytti minua keinottelun kohteena oleminen. Seppä, seppä, ajattelin minä, jos todellakin toivot vaikuttavasi minuun "rumalla maallasi" ja misseilläsi, jotta sitten saisit poimia minut kuin kypsyneen hedelmän, niin saatpa kokea, että tämä pikku pihlajanmarja on liian korkealla kettujen tavoiteltavaksi. Luuleeko tuo hyvä herra meidän yksinkertaisten pohjolan tyttöjen sentähden ottavan hänet heti appelsiinin verosta, että hän on nähnyt jonkun sopen oranssien maata. Minä kyllä kuorin hänet, minä, ja jos hän tahtoo takoa minut lämpimäksi, niin hän saa kalkutella kylmää rautaa, niin kylmää, että hän on polttava sormensa neljänkymmenen asteen pakkasessa. Hyvää yötä, iso Ilmarinen vielä suurempine käsinesi! Hyvää yötä, viisas vaskiseppä, minä uneksin … kadetistani.
Minä olin nukkunut hetkisen ja nähnyt unta, en tosin kadetista, lapsuuteni lemmitystä, vaan että olin ajavinani kapearaiteisella rautatiellä. Juna kulki etanan kulkua miehenkorkuisten kinosten läpi, ja minä kuulin isän ylistelevän oivallista taloudenhoitoa, jolla oli saatu säästetyksi niin ja niin monta prosenttia kalliista rakennuskuluista. Radan viereltä olin kuulevinani sepän äänen huutavan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi! Isä kiitteli kiittelemistään säästäväisyyttä, juna kulki yhä hitaammin, ensin kuin koppakuoriainen, sitten kuin onkimato ja vihdoin kuin perintöjuttu, kunnes aivan auttamattomasti hautauduimme kinoksiin. Ja yhä vielä olin kuulevinani sepän äänen alakuloisesti kaukaa huokailevan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi!
Minä heräsin, kuulin oven aukeavan ja jonkun astuvan sukkasillaan vuoteeni luo.
— Kuka siinä?
— Älä säikähdä! kuiskasi äidin tuttu ääni. — Minä tahdoin vain katsoa, nukutko sinä.
— Mikset itse nuku, äiti?
— Muuten vaan. Minä en saanut unta ja aioin katsoa, onko Frits potkinut peitteen päältään. Silloin kuulin porstuan oven aukenevan ja jonkun puhuvan kuiskaamalla etuhuoneessa. Minä tulin katsomaan, olitko unohtanut avaimen oveen.
— Luultavasti on joku matkustavainen tullut meitä myöhemmin.