— Hiljaa! Kuka tietää, vaikka täällä olisi ryöväreitä, ja kaikki meidän tavaramme jäivät etuhuoneeseen.
— Sinä olet suotta levoton, äiti.
— Rakas lapsi, sinä et tiedä, minkälaista on maata valtamaantien varrella, jossa kulkee kaikenkaltaista väkeä. Olemme unohtaneet pyytää tulitikkuja; onko sinulla?
— Tässä on.
Me sytytimme kynttilän. Äiti avasi varovasti oven ja meni edeltä. Minä seurasin sykkivin sydämin. Ensimmäinen, mitä näimme, oli sohvalle pantu ruskea takki ja sen alla tuntematon, luultavasti hirvittävä esine.
— Se on mies, kuiskasin minä.
— Johan minä sanoin! Se on kauheata.
— Mutta eihän ryöväri olisi käynyt levolle sukkasillaan… Hän on heittänyt takin yltään. Valo sattuu hänen kasvoihinsa… Seppähän se on!
— Sinä naurat! huudahti äiti, kun olimme vetäytyneet nopeasti takaisin sisempään huoneeseen. — Mutta on ennen kuulumatonta, että noin tunkeudutaan nukkuvien ihmisten pariin.
— Eikö kestikievari ole matkustajia varten? Miksikä meillä pitäisi olla kaikki huoneet, kun tarvitsemme vain kaksi?