— Pitääkö tänne majoittaa kaikenlaiset ihmiset? Sen minä sanon, ettei nuorella miehellä, joka voi käyttäytyä niin taitamattomasti, ole enempää säädyllisyyttä kuin hottentotilla. Miksei hän ole mennyt makaamaan väentuvan penkille?

Päästääkseni äidin levottomuudesta, jota hän tunsi minun tähteni, ehdotin, että hän paneutuisi nukkumaan minun sijalleni Sigridin viereen ja minä kyhäisin itselleni vuoteen tuoleille. Se tuuma hyväksyttiin, me panimme kynttilän palamaan uuniin ja nukuimme, kuulematta mitään epäiltävää etumaisesta huoneesta.

Mutta yöllä oli seikkailunsa niinkuin päivälläkin. Minä heräsin, ja minusta tuntui kuin olisin ollut syöksymässä pohjattomaan syvyyteen. Sillä kertaa olivat tuolit siirtyneet erilleen … minä venyin lattialla ja tunsin päässäni kolkutusta kuin se olisi ollut tuhannen vaskisepän työpaja. Huone oli pimeä ja täpötäynnä hirveätä häkää. Minä tunsin olevani vähällä pyörtyä … muutaman minuutin kuluttua en enää olisi voinut liikuttaa kättä, en jalkaa. Ei ollut aikaa arvella: minä vedin auki pellit, aukaisin oven, juoksin hakemaan kynttilää toisesta huoneesta, sytytin sen vapisevin käsin ja herätin isän. Minulla ei ollut enää mitään hätää, mutta äiti parka ja Sigrid, olivatko he vielä elossa vaiko kuolleina? Me koetimme herättää heitä, mutta turhaan. Isä vaipui voimatonna tuolille ja saattoi vain sanoa:

— Nyt olemme hukassa, lapsi parka! He eivät enää herää!

— Herra Damm! Herra Damm! huusin minä.

— Mitä nyt? sanoi seppä.

— Me kuolemme häkään!

Yhdellä hyppäyksellä oli seppä porstuan ovella, avasi sen selko selälleen, joten kylmä talvi-ilma pääsi virtailemaan sisään, sieppasi pesuvadin, juoksi ulos ja toi sieltä äsken satanutta lunta. Ilman kylmyys ja lumi äidin ja Sigridin ohimoilla, kaikki ne yhdessä vaikuttivat kuin ihmelääke. Meidän sanomattomaksi iloksemme he avasivat silmänsä, katselivat kummastuneina ympärilleen ja nousivat istualleen, pää vielä raskaana. Isä itki, minä itkin, ja seppä … kiiruhti sulkemaan porstuan ovea, sillä talvea oli meillä jo yllin kyllin huoneessa; sitten hän jätti meidät rauhassa nauttimaan takaisinsaannin iloa.

Vaikka se tapahtuikin hyvin nopeasti, oli kuitenkin äidin ensi katse heti huomannut, miten huolimattomasti puettuna hänen tyttärensä oli miehen kävellessä paitahihasillaan ja sukkasillaan etuhuoneessa.

— Mitä tämä on? Augusta … käveletkö sinä unissasi?