— Minä pelkään, ystäväiseni, ettemme voi mennä Tyrvännöllä Muunaisten ohi käymättä tervehtimässä vanhaa setää Hasenkampfia, kiiruhti äiti lisäämään mainiten ensimmäisen sukulaisen, mikä kiireessä juolahti hänen mieleensä.
— Setä Hasenkampfiako? toisti isä kummastuneena. Hänhän kuoli kaksi vuotta takaperin.
— Se on totta. Minä aioin sanoa tätiäsi, ruustinna Grönefeltiä.
— Mutta hänhän muutti kesällä Sodankylään.
— Missään tapauksessa emme kuitenkaan voi häiritä tätiä puolenpäivän aikaan. Viipykäämme kotvanen ja älkäämme pidättäkö insinööriä, jonka aika on niin kallista.
— Meillä on kolme ja puoli penikulmaa ajettavana. Jos lähdemme kello seitsemältä, olemme tädin luona viimeistään kello yksitoista.
— Yöllä on satanut lunta ja nyt on oivallinen rekikeli, huomautti seppä.
— Mutta tädillä on omat tapansa. Hän on harvoin nähtävissä aikaisemmin kuin noin kahdentoista paikoilla.
— No sitten tulemme sinne kello kaksitoista.
Seppä ymmärsi nuo kellonlyönnit paremmin.