7. MUISTOON TULO.
Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano, Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten luo? Ei mikään maailman rautatie voi kilpailla näiden kaukaisen pohjolamme sileäin, valkoisten talviteiden kanssa — ei mikään arkkitehti osaa rakentaa semmoisia ratoja kuin talvi aivan vaivatta ja kulungeitta rakentelee kirkkaille järvillemme — ei mikään maisemamaalari voi kuvata auringon loistoa jäätyneellä ulapalla tai lumisen metsän huurretta; ja jos hän voikin ne kankaalle siirtää, niin puuttuu kuvasta vielä havumetsän salaperäinen tuoksu, hevosen juoksu pehmeällä lumella ja tuo virkistävä, vieno viileys, joka jäähdyttää kuuman veremme ja purppuroi poskemme kesän ruusuilla. Seppä, seppä, kyllä sinä joudut tappiolle! Mihin saavat aurasi ja höyrykoneesi loihdituksi näkyviin niin kauniin maiseman kuin meidän "ruman" maamme viehättävät jääkentät? Mene, etsi niitä Lontoon sumuista tai Saksasta ja Ranskasta tuona kurjana, ikävänä, sateisena vuodenaikana, jota niissä maissa sanotaan talveksi, mutta jota pikemmin pitäisi sanoa avuttomaksi vanhuudeksi. Meidän talvellamme on oikkunsa, se myönnettäköön, kuten oli muutamia päiviä aikaisemmin, jolloin meillä oli saksalaisten joulukuu; mutta katsele sitä tänään, seppä, ja sano, onko se ruma, onko se vanha! Se on nuori kuin rusottava aamu suorittuaan yömustat hiuksensa, se on kaksikymmenvuotias, se laskee leikkiä, se hymyilee, se avarruttaa sydämen ja elvyttää katseen; minä ymmärrän, mitä sinä et ymmärrä, sen hallaisen hymyn, ja minusta tuntuu kuin tahtoisin syleillä koko maailmaa!
Me kiidimme eteenpäin kuin riemukulussa jäiden yli ja metsätietä Vallasta Ilmolaan ja Ilmolasta lähelle Onkkalaa, johon Pälkäneen molemmat kirkot — vanha katolinen, järkkymättömästä harmaakivestä rakennettu, ja uusi luterilainen, nykyajan tiilistä tehty — jo kaukaa näkyivät seudun valkeata lumivaippaa vasten. Ennenkuin saavuimme näiden kunnioitusta herättävien temppelien luo, poikkesimme alas Mallasveden rantaan, ajoimme jäälle ja näimme Muiston kellertävänpunaisen tiilikaton häämöttävän lumisten kuusien lomitse toiselta rannalta.
Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun ajoimme jäältä ylös Muiston rantaan. Kolme vuotta oli siitä kulunut, kun minä viimeksi näin ne seudut talvipuvussa. Kesällä on tuskin kauniimpaa kartanoa Satakunnassa ja Hämeessä, ja sekin merkitsee paljon; mutta talvella ei ole, uskallan sanoa, koko Suomessa maisemaa, joka olisi enemmän Wrightin, Munsterhjelmin tai Lindholmin siveltimen arvoinen, ja se merkitsee niin paljon, että ken ei ole nähnyt Muistoa, voisi luulla sitä röyhkeäksi kerskailemiseksi. Kuvittele mielessäsi kapeaa tietä, jonka vasemmalla puolella on jylhä, korkea, jyrkkä vuori ja oikealla kukkula satavuotisine, lumesta valkoisine, tummanvihreine havupuineen. Kun on kuljettu sen syvän laakson läpi ja taas noustu kukkulalle, näkyy edessä Mallasvesi: oikealla laaja, aukea selkä Lempäälään päin ja vasemmalla pitkä metsäinen niemi Sääksmäkeä. Muisto on silloin oikealla kädellä, melkein keskipalkoilla rinnettä, ja kuuset kohoavat ylempänä ja järvi näkyy alhaalla. Kartanon alapuolella, järven puolella, ovat puutarha ja koivikkoniemeke niin erinomaisen sopivasti, että samalla kertaa näkee järven sekä puiden ylitse että lomitse. Sitä Mallasvettä, sitä Mallasvettä minä en ole koskaan voinut unohtaa, se on kuin suuri, sädehtivä, tummansininen tausta lapsuuteni parasten muistojen takana. Järvi on niin syvä, että kun jättiläinen kahlasi sen yli ja pääsi Sääksmäen rannalle, istuutui hän hengästyneenä kivelle lepäämään ja huudahti: kas lätäkköä, kun oli jo vähällä nousta saapasvarsieni yli! Ja kuitenkin saattaa tuo suuri ja syvä järvi olla niin iloinen, niin kirkas, niin välkkyvän sininen kuin lapsen silmä kimaltelevassa auringonpaisteessa. Eipä aavistaisi noiden hymyilevien laineiden karkeloivan niin mittaamattomien syvyyksien yllä.
Nähdessäni talvihuntuunsa pukeutuneen Mallasveden siinä avarana edessäni ajattelin ihan ensiksi: jospa vielä olisin pikku tyttö ja saisin laskea hyvällä kelkalla tai notkeilla suksilla alas mainiota, jyrkkää mäkeä järvelle! Mutta sitä en ehtinyt kauan ajatella; me ajoimme veräjästä puistokujan läpi ja olimme jo portaitten edessä…
Ensimmäinen vastaanotto oli vihamielinen. Meitä tervehti äkäisellä haukunnalla kahlekoira Danton historiallinen otus, jonka kuuluisan nimen talonväki oli varsin häpeällisesti muuttanut Tantuksi. Pitämättä lukua tuosta mielenosoituksesta, jonka Dantonin kahleet tekivät yhtä vaarattomaksi kuin painotarkastus luulee tekevänsä sanomalehtien pihakoirat, astuimme eteiseen ja riisuimme päällysvaatteemme. Siinä eteisessä ei ollut mitään uunia, vaikka Muisto oli muuten sangen hyvin sisustettu; tädin nuoruudenaikoina oli sitä katsottu tarpeettomaksi ylellisyydeksi, ja Muistossa oli kaikki samalla lailla järjestettyä kuin kuusikymmentä vuotta takaperin.
Eteisestä astuimme kauniiseen saliin, joka oli koristettu kukkivilla lilja-, kurjenpolvi-, oleanderi- ja murattikasveilla. Kaikki oli ennallaan: vaaleansiniset seinäpaperit kullan- ja vihreänvivahteisine, hienoine seinämaalauksineen, kosteudesta vähän turmeltuneine, kultaisine katonrajalistoineen, vanhanaikuiset, valkeat selkämystuolit vaalenneine vihreine silkkipäällyksineen; pienet selkänojattomat istuimet; tuttu sohva, joka minusta usein tuntui puolen penikulman pituiselta, ja sen mustat silkkiripset, joiden palmikoiminen minua lapsena huvitti; onnettomain kuningatarten Maria Antoinetten ja Fredrika Dorothea Vilhelminan marmorikuvat katselivat miellyttävästi alustoiltaan ikkunoiden välistä, samalla kuin kummallisen näköinen pronssikuva, omenanjumalatar Pomona, irvistellen tervehti ylhäältä komeanhienon, puolipyöreän avouunin päältä, joka oli luullakseni tehty Gripsholman tai Skon luostarien esikuvan mukaan. Kaikki ne herättivät miellyttäviä lapsuudenmuistoja, ja jos jotakin vielä oli tarpeen sydämeni lämpenemiseksi, niin oli siinä vanha seinäkarttakin, Map of the world, monine mutkikkaine viivoineen, jotka kuvasivat Cookin ja Vancouverin matkustuksia maailman ympäri valkeilla, halkeilleilla, vernissankiiltoisilla valtamerillä, joita minä niin monesti olin teeskentelemättömästi ihmetellen tutkinut siihen aikaan, jolloin maailman raja oli mielestäni Mallasveden ja Pälkäneen kirkon välillä.
Tädin emännöitsijä ja uskottu palvelija mamseli Södergren, kaikkien vanhain ystävien kelpo Malla, tuli näkyviin, toivotti meidät tervetulleiksi ja vei meidät tädin luo, joka luuvalonsa ja selänpakotuksen tähden ei voinut lähteä pehmeästä keinutuolistaan. Tädin pää oli vähän valkoisempi, mikäli me voimme huomata leveän pitsimyssyn alta, kasvot vähän keltaisemmat ja ääni vähän vapisevampi kuin silloin, kun viimeksi näin hänet puolitoista vuotta takaperin, mutta muuten hänellä oli sama ylhäinen, uljas ryhti, sama kaareva nenä ja suuret, siniset, jo tummentuneet silmät, sama lumivalkoinen, hyvin silitetty myssy ja kaulus, sama vihreä saali ja musta silkkipuku ja samat korko-ompeluksilla koristetut tohvelit, sanalla sanoen, hän oli jotenkin samanlainen kuin minä muistin hänen olleen jo varhaisimpana lapsuusaikanani. Hän otti meidät vastaan ystävällisellä, voisinpa melkein sanoa armollisella päännyökkäyksellä, ja hänen suudeltuaan äitiä kahdesti poskelle astui ensin isä esiin, sitten minä ja vihdoin pienokaiset, kaikki arvomme mukaisessa järjestyksessä suutelemaan hänen kättään. Kun se temppu oli ohitse, tuntui meistä yhtä suloiselta kuin kesällä kylmän ryöpyn jälkeen: viileyttä seurasi miellyttävä lämpö. Olihan meillä edessämme rakastettavin vanha täti, mikä milloinkaan on tullut kuolevaisen osaksi, kun vain emme laiminlyöneet kunnioituksenosoitusta, jota hän katsoi velvollisuudekseen vaatia sukulaisiltaan. Odoteltaessa päivällistä, joka tekisi meidät täysin kotiutuneiksi Muistossa, katselin vielä kerran huvikseni vanhaa ystävääni, kreivi Mirabeauta, joka yhtä jättiläismäisen leveine kasvoineen, yhtä juhlallisena suurine tekotukkineen ja yhtä pilkallisesti hymyilevänä kuin ennenkin näytti sanovan entiselle ihailijalleen aivan samoin kuin ennen hänen lapsena ollessaan: mitkään pallot, mitkään heittorenkaat eivät saa tulla liian lähelle minun kreivillistä nenääni!
Täti suvaitsi kysellä, miten matkamme oli onnistunut. Mitä meidän oli vastattava? Minä nauroin ovelasti itsekseni, kuten valitettavasti olin nuorempana oppinut, kun nyt kuulin, että vaikkei maantie ollutkaan varsin huvittava vaunuilla matkustettaessa tähän vuodenaikaan, oli rautatie kaksi kertaa peloittavampi. Mutta monien huoltemme jälkeen oli meillä vain jäljellä suloinen tunne siitä, että vihdoinkin olimme hyvässä, kauniissa, turvallisessa satamassa ja suloisessa levossa. Ei kukaan meistä ollut vielä virkkanut mitään sepästä, mutta äkkiä isä varomattomuudessaan mainitsi, että täti saa odottaa herra Dammia vieraakseen.
— Herra Dammiako? toisti hän. Minä muistelen sen nimisen henkilön olleen kuningatar vainajan ystäviä. Minä en tunne sitä sukua, sillä hän oli hovissa myöhemmin kuin minä.