Täti ei vastannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Tuo tieto näytti liikuttavan häntä, vaikkemme me voineet aavistaa syytä. Onneksi kamaripalvelija ilmoitti kohta sen jälkeen — silloin kuten ainakin puettuna livreaan, jossa Ruotsin värit, sininen ja keltainen, loistivat — että päivällinen on valmis.
— Saatpahan nähdä, että seppä vielä esiintyy perijänä, kuiskasi äiti; tuo hänen epäluulonsa ei suinkaan vähentänyt vastenmielisyyttä, mitä hän ennestään oli tuntenut matkakumppaniamme kohtaan.
Isä katsoi kohteliaisuuden vaativan häntä tarjoamaan käsivartensa tädille. Täti epäsi tarjouksen kumartaen vain vähän ylhäisesti päätään. Hän pyysi meiltä anteeksi, ettei hän voinut pitää meille seuraa pöydässä: hänellä on nykyjään tapana syödä omassa kamarissaan, ja sentähden hän toivoi, että äiti, ollen sukulainen ja tottunut talon tapoihin, tahtoisi hoitaa emännän tehtävät.
Me aterioimme siis en famille, ilman tätiä, ainoastaan Malla Södergren seurassamme, ja hänkin suostui vain isän innokkaista pyynnöistä istuutumaan pöytään. Ruokasali herätti meissä kaikissa mitä miellyttävimpiä muistoja. Sen huonekalut ja seinäpaperit olivat vaaleanpunaisia ja valkoisia, ei missään synkkää tammen väriä, joka jo kyllästyttää ennen ruualle istuutumista. Minä katselin kiilloitettua suurta ruokapöytää, joka oli usein notkunut uunipuurovatien painosta, ja kaunista kaappia, jonka kätkössä tavallisesti oli maukkaita herkkuja. Päivällinen oli luonnollisesti runsas ja oikeinpa erinomaisen hienokin jokapäiväiseksi arkiateriaksi. Äiti ylisti keitettyä lohta, isä oivallista vasikanpaistia, pienokaiset pistivät poskiinsa pikku pöytänsä ääressä aimo annoksia riisiryynipuuroa, ja ihastuksekseni minä keksin erään herkun, jota en missään muualla koko maailmassa ole tavannut kuin Muistossa, nimittäin "kruunuleivokset".
Täti ja vanhemmat kävivät päivällislevolle, ja sillä välin minä, voimatta vastustaa Fritsin ja Sigridin pyytelyjä, lähdin heidän kanssaan ensimmäiselle kelkkaretkelle — tulihan jonkun huolehtia heistä ja varjella heitä joutumasta niihin vaaroihin, mitä järvelle päin viettävässä rinteessä saattoi olla. Siellä oli suloisen raikasta ja hyvää. Vapauden ilma puhalteli ympärillämme ja avarrutti sydämen, joka ei koskaan niin vapaasti syki umpisalongeissa, missä sitä lastikat puristavat ja missä sovinnaisuuden lyijypainot riippuvat raskaina hameenliepeissä.
Eräässä kohden oli mäki jyrkänlainen; siitä laskin minä, Sigrid edessäni kelkassa, ja ohjasin niin taitamattomasti, että teimme kuperkeikan lumessa. Mikäpä saattoi olla viattomampaa: pieni naarmu otsaan, lumenryöpsähdys vihreälle matkanutulleni; kukapa sen näki? Ehkäpä harakka lehdettömästä koivusta, jossa se lakaisi huurretta oksista pitkillä pyrstösulillaan. Ei, näki sen vielä joku muukin: täti, jonka keinutuoli oli asetettu aivan järvelle päin olevan ikkunan eteen.
Hämärä tuli aikaisin, ja minä palasin takaisin suojatteineni aavistamatta vähääkään, mimmoinen saarna minua odotteli. Täti oli jo ehtinyt pitää puheen äidille.
— Suuri, pitkä tyttö juoksentelee kelkkamäissä! Mimmoisia tapoja hän onkaan oppinut kaupungissa? Minun nuoruudessani, ma chère, ystäväiseni, oli toiset käsitykset siitä, mikä on sopivaa, mikä ei. Silloin oli kukin niin kauan lapsi kuin hänellä oli oikeus olla lapsi, mutta kun hän menetti sen oikeuden, sai hän toisen oikeuden, oikeuden — olla nuori nainen.
Niinpä niin, tädin nuorena ollessa! Silloin näyteltiin teattereissa paimenia ja paimentyttöjä, mutta tosi elämässä miehet kävellä tepastelivat kankipalmikko niskassa ja naiset täyteaineella pyöristetyin pohkein, korkeine frisure à la tour de Bable'ineen, Baabelin tornin tapaan asetettuine hiuksineen ja à la grecque-pukuineen, kreikkalaisten tapaan vyötäinen kainalossa, toisin sanoen sydän kurkussa. Ikäänkuin en minä olisi tädin vierashuoneen ylhäisistä muotokuvista, aina seivässuorasta Kustaa IV:stä Adolfista ja veltostuneesta Kaarle XIII:sta ynnä heidän puolisoistaan tätiin itseensä asti, joka käytti niin kankean vanhanaikuista pukua — ikäänkuin en heistä olisi jo kylliksi päässyt selville, mitä siihen aikaan katsottiin "soveliaaksi". Jumala varjelkoon kelkkamäistä! Luonnollistahan oli, etteivät ne olleet muinaisajan mukaisia, sillä eihän Kreikassa laskettu mäkeä, ja mitenkä olisikaan sellainen Baabelin tornin tapainen tukkalaite pysynyt kelkkamäessä tasapainossa kukistumatta raunioiksi?
Minun tuskin tarvitsee sanoa, että nuo vastaväitteet jäivät lausumatta, ja siinä Augusta, jonka pikku étourderie, ajattelemattomuus pian unohtui, tekikin viisaasti. Tädin menetetyn suosion hankkimiseksi takaisin tarvitsi äidin vain tavallisella taitavuudellaan antaa minulle tilaisuus näytellä rouva Clairelta opittua ranskantaitoani, joka vielä — kuten isäni suvaitsi sanoa — oli saanut hyvän "silittelyn" vuosikautisesta ahkerasta puhelusta erään kuuluisan pääkaupunkilaisen marchand de participes'in kanssa. Minä latelin, mitä suinkin taisin, ehkä vähän enemmänkin, vaikka siten jouduinkin toisen kuperkeikan vaaraan, mutta täti oikaisi hyväntahtoisesti pienet erehdykseni ja tuli taas mitä parhaimmalle tuulelle.