— Ystäväni — sanoi hän katse hyvyyttä tulvillaan — minua ilahduttaa edistymisesi; säännöt tunnet jo, mutta et vielä kieltä. Sinä puhut ranskaa melkein samoin kuin minä nuorena ollessani kuulin ruotsalaisten laulajattarien laulavan italian kieltä; nuotit olivat Italian, sävel Ruotsin. Kieltä luullaan puvuksi, jota koetellaan muotikauppiaan luona ja joka sopii toiselle hyvin, toiselle ehkä huonommin; mutta kieli on säveliksi sovitettu sielu. Jollei ihminen saa omakseen sitä sielua, l'esprit d'une idiome, kielen henkeä, laulaa hän vain tyhjiä ääniä. Minun nuorena ollessani ei puhuttu niin virheettömästi kuin luultavasti monikin koulutyttö nyt korkeimmilla luokilla; harvoin osasi nainen ja melkein vielä harvemmin mies kirjoittaa sivua tekemättä yhtä monta oikeinkirjoitus- ja kieliopillista virhettä kuin riviä oli sivulla. Mutta meillä oli sen sijaan vallassamme kielen sielu; me näimme sen silmillä, tunsimme sen tajunnalla ja ajattelimme sen ajatuksilla. Siinä meidän kielioppimme. Teillä on säännöt, meillä oli henki; teillä korulauseet, meillä keskustelutaito. C'est tout dire, siinä kaikki. Aujourd'hui la conversation est morte, nykyjään on keskustelutaito jo mennyttä.
Samaan tapaan täti jatkoi vertauksiaan hänen ja meidän aikamme välillä. Myönnänpä, että oma närkästykseni minua melkein hävetti. Olihan hänen sanoissaan niin paljon totta ja niin paljon suloutta, että minä näytin omastakin mielestäni varsin lapsellisen tyhmältä. Niin, niin, kyllä hänessä oli muutakin kuin la tour de Bable muinaisessa coifure'ssä. Hänen kellastuneille poskilleen nousi vieno puna, hänen himmeät silmänsä saivat takaisin muinaista loistoaan. Olisiko hän todellakin kerran ollut vierashuoneen seinällä riippuvan muotokuvan kaltainen, niin hienon, kauniin ja älykkään näköinen kuin kuva, jossa kaikista sen kummallisista pukimista huolimatta oli kumminkin jotain hyvin jaloa ja viehättävää?
Kohtapa täti pääsi käsiksi juttuihinsa, jotka olivat peräisin kuningatar Fredrika Dorothean hovista. Täti oli ollut kuninkaallisissa häissä Tukholmassa 31 päivänä lokakuuta 1797 — hän ei koskaan unohtanut sitä päivää, ja samoin säilyivät hänen muistissaan myös aina kuningattaren verrattomat kädet ja Katarinannunnien puku, johon ylhäinen morsian oli puettu. Monta pientä piirrettä kuningattaren hyvyydestä oli säilynyt tädin uskollisessa muistossa, muiden muassa eräs köyhä lapsi… Hän kertoi kuningattaren mieltymyksestä Hagaan, miten häntä vaivasi Ruotsin kylmä ilmanala ja miten hän käytti murskattuja mansikoita lääkkeenä vaivoihin, joita kylmä hänen käsivarsiinsa oli aiheuttanut. Eräältä puolelta linnan pihaa suli lumi tavallista aikaisemmin keväällä. Sitä pienoista, suuren lumijoukon keskelle ilmestynyttä pälveä katseli kuusitoistavuotias kuningatar kyynelsilmin… Oli liikuttavaa kuulla tädin kuvailevan entisen hallitsijattarensa enkelinlempeyttä, hänen väsymätöntä kärsivällisyyttänsä ja miten kauniisti ja kainosti hän koki palauttaa hupaisuutta, joka aina kaikkosi hovin piiristä, kun jäykkä, ahdasmielinen, epäluuloinen kuningas saapui.
Seuraava kahvijuttu esimerkiksi. Kahvi kiellettiin koko valtakunnasta, ja sitä päivää — elokuun 1 päivää 1794 — vietettiin monin paikoin suurin hautajaisin, joissa suruvaatteisiin pukeutuneet vieraat kantoivat juhlakulkueessa suruharsoon käärittyä kahvipannua nautittuaan ensin viimeisen kerran sen jumaljuomasta. Kielto oli hyvin valtiotaloudellinen, mutta valitettavasti niin tyhmä, että se jo muutamien kuukausien perästä täytyi lakkauttaa, mikäli se koski suurta yleisöä. Hovissa pysyi kielto kumminkin voimassa, kun hovin muka tuli näyttää hyvää esimerkkiä kahvia juovalle kansalle. Kuningatar parka huokasi tullessaan valtakuntaan, jossa hänen mielijuomaansa katsottiin melkein valtiorikokseksi. Silloin sattui eräälle tohtorille, henkilääkäri Dahlbergille tai Hallbergille, en muista tarkoin nimeä, pistämään päähän onnellinen ajatus määrätä hovineideille paahdettua ja jauhettua kahvia lääkepulloissa nimellä pulvis arabicus. Sellainen oiva lääkepullo kädessä meni muuan neitsyistä kuningatar Fredrikan luokse ja — voiko jälkimaailma aivan ankarasti tuomita hänen rikostansa? — hän joutui todellakin kiusauksen valtaan, hän antoi viekoitella itsensä hirveään rikokseen: keitättämään kahvia omassa huoneessaan ja juomaan sitä kahden luotetun uskottunsa kanssa. Pahaksi onneksi oli hovissa supattajia, jotka kaikista varokeinoista huolimatta saivat urkituksi tuon kauhean asian ilmi ja ilmoittivat siitä Kustaa IV:lle Adolfille. Eräänä aamuna marssii kuningas sisään jäykän kopeana ja juhlallisena, täydellisesti tuntien, miten hänen arvoansa oli loukattu.
— Madame, huhu on siis tosi, teidän rohkeutenne on todellakin mennyt niin pitkälle, että te uskallatte juoda kahvia!
— Ah, sire, minä en tarkoittanut mitään pahaa, mutta jos se ei miellytä teitä, ei se ole koskaan enää tästä lähin tapahtuva!
— Minua ei koskaan miellytä, madame, että rikotaan käskyjäni. Tuon uskaliaan teon toimeenpanijat rangaistaan.
— Minä vakuutan, sire, että ainoastaan minä olen syyllinen; älkää antako kenenkään muun kärsiä minun tähteni!
Mitään vastaamatta käski kuningas viedä pois kahvikojeet, katsahti hämmästyneihin hovineiteihin niin kylmänkolkosti, että siitä olisi lappalainenkin paleltunut, ja meni sitten tiehensä paiskata paukahuttaen oven kiinni.
— Sellaista elämää — lisäsi täti — vietti Ruotsin kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelmina, Badenin prinsessa, aina vuoteen 1809, josta alkaen hän ei enää ollut kuningatar, ja vuoteen 1812, jolloin hän sai laillisesti eron miehestään Karlsruhessa. Minä kerron nyt jutun hovin kulissien takaa. Tulee kuitenkin varoa, kun tuomitsee kuninkaita hovilorujen mukaan. Kustaa IV Adolf näytti joinakuina hetkinä suuremmalta ja toisinaan taas pienemmältä kuin hän olikaan. Kuningatar käsitti selvästi ne suuruuden hetket ja unohti mielellään pienuuden ilmaukset. Kun hän sitten kertoi, miten hän tuttavallisina iltoina, ollessaan kahden kesken kuninkaan kanssa, ojenteli hänelle tärkeitä papereita allekirjoitettaviksi ja uskalsi neuvoa häntä noudattamaan varovampaa politiikkaa — niitä neuvoja ei kuningas muuten koskaan seurannut — unohti hän, että kuningas oli muutamia tunteja ennen kieltänyt häntä tanssimasta.