— Minä muistelen — sanoi äiti — kuningattaren sittemmin menneen toisiin naimisiin.
— Hän meni sitten naimisiin erään ranskalaisen, paroni Pollierin kanssa, joka oli kunnon mies ja oli ollut prinssi Kustaan kotiopettajana. Se oli onnellinen avioliitto, vaikka sitä ei julaistu. Sydämen liitot, hyvä Jeanette, riippuvat, samoin kuin valtiollisetkin avioliitot, usein sattumasta. Liittoa solmittaessa ei aina tiedetä, mikä on solmun aukaiseva, kuolemako, onnettomuusko vai laki.
— Mikä keltainen nauha teillä aina on kaulassa, täti? kysyi Sigrid, jolla ei sillä kertaa ollut mitään tekemistä, vaan seisoi siinä uteliaasti kuunnellen suu auki, ymmärtämättä muuta kuin että oli muka kysymys nauhoista ja solmuista.
— Mene tiehesi! viittasi äiti; hän ei ollut koskaan uskaltanut kysyä keltaisen nauhan merkitystä.
Mutta täti kuuli kysymyksen ja oli jo niin joutunut muistojensa valtaan, että hän kaikkien kummastukseksi vastasi:
— Ei se ole nauha, pikkuiseni, nämä ovat kultavitjat, ja niissä on minulla sormuksen puolikas.
— Mitä, sormuksen puolikasko? Pidetäänkö puolikassormuksiakin? kysyi Sigrid uudelleen, nenäkkäästi korottaen ääntään, ymmärtämättä äidin viittauksia.
— Sattuu niinkin joskus, vastasi täti. Kun on antanut pois puolen sydäntään ja puolen elämäänsä eikä enää voi toivoa saavansa kumpaakaan niistä takaisin, silloin sattuu niinkin, että pidetään puolta sormusta. Minä toivon, lapseni, ettei sinun milloinkaan tarvitsisi ymmärtää sitä.
— Mene, sanoi äiti, katsomaan, mitä Frits tekee salissa! Kuka tietää vaikka hän taas panisi voileivän jonkin sohvan päällykselle.
— Niin, ja voipuolen alaspäin! sanoi Sigrid ja juoksi nauraen pois.