— Antakaa, hyvä täti, anteeksi lapsen taitamattomuus! virkkoi äiti peläten uusien pilvien nousua meidän Mirabeau-taivaallemme.
— Se ei tee mitään, vastasi täti hyvin ystävällisesti. — Sigrid muistutti mieleeni, että sormuksen puolikkaani on luultavasti arvoitus teille, kuten kaikille muillekin. Eikä se nyt enää koskekaan ketään muuta; mutta … olkoon menneeksi, se saattaa ehkä olla pikku Augustallemme varoitukseksi, jos kohtalo joskus saattaisi hänet saman kovan koetuksen alaiseksi kuin hänen vanhan täti parkansa. Hän on nuori ja nuorena voi kaikki olla mahdollista. Minä kerron teille nuoruudestani.
— Kun vain ette liiaksi rasita itseänne, täti? Ja kaikella muotoa, antakaa minun nostaa keinutuolinne kauemmaksi ikkunan luota, missä vetää, huudahti äiti.
— Kiitoksia, ystäväni. Kun saa, niinkuin minä, istua vangittuna koko lopun elämäänsä, tahtoo mielellään edes nähdä ulos vankilastaan. Tämä sormus, lapseni — ja täti näytti meille pientä kultasormuksen puolikasta, joka riippui hänen kaulassaan, kuten näytti, juotettuna kiinni vitjoihin — tämä sormus oli samalla kertaa koko elämäni onni ja onnettomuus. Koska se tavallaan koskee kuningatar Fredrika Dorothean vaiheitakin, kerron teille sen historian. Kuvitelkaa vain, että minä puhun jostakin vieraasta henkilöstä, joka eli kuusikymmentä vuotta takaperin ja on nyt jo aikoja sitten kuollut. Niin minusta itsestänikin tuntuu. Kuihtunut mummo, joka nyt istuu edessänne, posket kurttuisina ja sydän kuivettuneena, ei ole aina ollut sellainen, miltä hän nyt näyttää. Muistanpa ajan … mutta enhän puhukaan itsestäni, vaan hänestä, joka aikoja sitten on kuollut ja joutunut unohduksiin ja joka herää vain täksi hetkeksi eloon vaipuakseen sitten ainiaaksi menneisyyden yöhön.
Sen jälkeen täti aloitti yhä enemmän vilkastuvalla äänellä ja kirkastuvin katsein seuraavan kertomuksen "hänestä, joka on jo aikoja sitten kuollut".
8. SORMUKSEN PUOLIKAS.
Oli kerran nuori tyttö; minä nimitän häntä Mariaksi. Hän oli Hämeessä asuvan varakkaan tilanomistajan ainoa lapsi; yksitoistavuotiaana hänet lähetettiin Tukholmaan kasvatuslaitokseen. Hän varttui kuten muutkin tytöt, sai jotakuinkin huolellisen, vaikka hieman pintapuolisen kasvatuksen ja pääsi viisitoistavuotiaana ylhäiseen seuraelämään. Hänen isällään oli tuttavuuksia hovissa, hänen oli 1788:n vuoden sodassa onnistunut tehdä kuninkaalle jokin palvelus, ja hän toimitti tyttärensä ensin Södermanlannin herttuattaren luo ja sitten uuteen hoviin, joka muodostui kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminan ympärille tämän jouduttua naimisiin 1797. Maria oli silloin seitsentoistavuotias, luonteeltaan vilkas ja hyväsydäminenkin; jonkinmoista pientä suloutta oli hänessä myöskin, ja sitä ylisteltiin enemmän kuin se ansaitsikaan, sillä koska häntä pidettiin rikkaana, kokoontui hänen ympärilleen joukko ihailijoita, jotka kilvan koettivat imarrella häntä ja näin hemmoitella hänet pilalle.
Jonkun aikaa nuori tyttö vain nauroi imarteluille ja ilkkui huomionosoituksille. Ollen huikentelevainen ja iloinen, tietämättä mitään elämän suruista tai edes elämän vakavuudestakaan hän lensi kuin kultasiipi perhonen huvista toiseen ja sai monesti huimalla leikillään karkoitetuksi pilvet, joita aikaisin alkoi kokoontua hänen nuoren kuningattarensa ympärille. Oli jo pimeä iltahämärä Kustaa III:n auringon mailleenmenon jälkeen. Hänen poikaansa ei tosin koskaan pidettykään minään nerona, mutta hän oli jo silloin, eikä ansiotta, saavuttanut maailman silmissä oikeudenmukaisen ja hyväaikeisen hallitsijan maineen. Ne, joilla oli kunnia kuulua kuningattaren seuraan, oppivat vähän tarkemmin tuntemaan miehen, jota kuninkaan mantteli salasi maailman silmiltä. Ei suurikaan mies ole suuri kamaripalvelijansa edessä; mutta pieni mies näyttää vielä pienemmältä ylevämielisen naisen rinnalla. Puku oli erinomaisen tärkeä, ja kuningatar koki sangen tarkasti noudattaa kuninkaan määräyksiä. Jokapäiväinen puku oli harmaa, parempi puku musta ja juhlapuku valkoinen; mutta ainoastaan kuninkaallinen perhe sai käyttää kultaa ja hopeaa koristeina. Oli erinomaisen hauskaa, kun Gripsholmassa tai Drottningholmassa saimme käyttää vihreää väriä puvuissamme. Kuninkaan turhamaisuudella ei ollut mitään rajaa. Kuten hän koko armeijalle tarkoin sääsi, miten pitkät kankipalmikot saavat olla, minkä näköinen sen tupsun tulee olla, joka näkyy nahkakotelon laidasta, miten paljon saappaan varret saavat ulottua polvia korkeammalle, kuinka monta nappia saa näkyä varsien yläpuolelta, miten pitkät hihanauhat on pidettävä ja miten ne ovat solmittavat ja ommeltavat, — samoin tahtoi hän myöskin, että kuningattaren olisi pitänyt mitä juhlallisimmin määrätä meidän hameenmiehustamme pituus, silkkisukkiemme väri, kenkiemme nirkot ja kalvokkaittemme suuruus; miten meidän tuli astua, seisoa, istua ja, jos mahdollista, ajatellakin — määrätä naurumme kuosi ja keskustelumme kaunistukset, ja itsensä täytyi hänen olla varuillaan, ettei vain yhdelläkään hymyllä rikkonut espanjalaista grandezzaa, ei kääntynyt syrjin puolisoonsa eikä julkisilla aterioilla sanonut itsellään olevan mitään mieliruokaa, muita yhtä tärkeitä elämänohjeita mainitsematta. Olisittepa nähneet, miten juhlallisesti kuningas kerran, kun kuningatar eräällä moisella aterialla hairahtui niin suunnattomasti, että suvaitsi omin käsin kuoria appelsiinin, lausui:
— Madame, unohdatte, että täällä on palvelijoita!
Hovi oli kuitenkin nuori; kuningas oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kuningatar seitsemäntoista, kuten Mariakin. Nuori hovi on aina, jollei juuri kevytmielinen, niin kuitenkin mieleltään hilpeä, ja vanhasta iloisemmasta ajasta oli kylliksi sukkeluutta jäljellä, jotta saatettiin tehdä ivaa siitä, mitä kuningas tahtoi à tout prix[29] pitää täytenä totena. Meitä oli kuusi nuorta ja iloista hovineitiä niin kauan, kunnes perintöprinssi syntyi: silloin tuli meidän sijaamme kamarirouvia. Kuningattaren yksityisissä huoneissa korvattiin se tappio, minkä kiusallisten seurustelusääntöjen noudattaminen tuotti muutaman askeleen päässä niistä. Me olimme sokkosilla ja piilosilla, me telmimme toisinaan kuin hurjat lapset. Voi, muistanpa, miten kerran säikähdimme, kun minä piilosilla oltaessa olin polvillani tuolin takana ja kuningatar nauraen heitteli vuoteesta päänaluset ympäri lattiaa katsoakseen, olenko minä piilossa niiden alla; ilomme oli korkeimmillaan, kun kuningas astui sisään!