— Mitä tämä on, madame?
— Ah, antakaa anteeksi, sire, me pidimme hieman hauskaa.
— Rouva kreivitär, olkaa hyvä, käskekää siistimään kuningattaren huone!
Ja hänen majesteettinsa lähti pois kuin ukkospilvi ja hovimestaritar nuhteli meitä, viattomia lapsi parkoja, mitä ankarimmin.
Sellaisissa kohtauksissa ei kuningattarella ollut muuta vastausta kuin kyyneleet. Mutta meitä muita, jotka rakastimme ja surkuttelimme häntä, suututti kovin. Piirusteltiin pilakuvia, ja miten mainioita pilakuvia! Kirjoiteltiin pilkkalauluja, ja miten onnistuneita ne olivat! Kiusaus oli sitä suurempi, koska kaikki sen tapainen täytyi pitää tarkkaan salassa, yksin kuningattareltakin, joka toden teolla pahastui huomatessaan eräänä päivänä "Wertherin kärsimysten" kannessa kuvan, käden ojentamassa kuninkaan kirjallista käskyä, missä oli sanat: "Hyvä herra, te pääsette kuudeksi päiväksi arestiin, koska ammuitte itsenne, panematta ensin takkianne kiinni".
Huimapäisimmät kuninkaan seurustelusääntöjen ivailemisessa olivat kaksi henkilöä: toinen nuori kamarijunkkari — nimitän häntä paroni Otoksi — espiègle, aika veitikka, joka kirjoitteli teräviä komparunoja eikä juuri suuresti pitänyt lukua niiden salailemisesta; toinen oli Maria, jolla oli vähän taipumusta piirustukseen ja käytti sitä taitoansa kostaakseen kaikki rettelöt, joilla kuningas hänen mielestään tahtoi tehdä hovinsa sietämättömäksi. Noiden kahden luonteet olivat niin yhtäläiset, etteivät he voineet olla tuntematta kiintymystä toisiinsa. He tekivät jonkinlaisen salaliiton, joka ei kyllä valtiollisessa suhteessa ollut niin tärkeä kuin neiti Rudenschöldin, mutta ehkei hyvää tarkoittava, koska se valitsi loukkaavan pilkkansa kohteeksi itse kuninkaallisen majesteetin. Pilakuva, komparuno toisensa jälkeen levisi hovilaisten keskuuteen, eikä tiedetty mistä, ja aiheutti toisella puolen naurua, toisella häväistystä. Kielikellot eivät jättäneet kertomatta huhua epäluuloiselle kuninkaalle; ja kaikki nuuskijat pantiin liikkeelle etsimään kujeen alkuunpanijoita, mutta kauan turhaan. Siitä seurasi kuitenkin uusia nuhteita kuningatar paralle ja hänen kyyneleensä vaikuttivat, että pilkkakirjoitukset pysyivät jonkun aikaa kuulumattomissa.
Silloin tuli uusi asetus kankipalmikoista; se kiusaus oli paroni Otosta liian suuri. Eräällä Ulriksdaliin tehdyllä huvimatkalla hän ilmaisi aikeensa Marialle, ja Maria, ajattelemattomana kuten ainakin, suostui heti rupeamaan hänelle piirustajaksi. Jo samana iltana kulki kädestä käteen kuva, jossa kuningas, niskassa taivasta pimittävä kankipalmikko, luki Ritarihuoneentorilla lakia Kustaa Vaasan muistopatsaalle:
Mit' auttaa, vaikka Ruotsin isäksi, maas maineen luojaks sua mainitaankin, säännöille jollet arvoa sa anna? Käy Lundiniin,[30] ma vannon: tosiaankin sua uhkaa kahden viikon aresti, sa ellet myöskin palmikkoa kanna!
Kohta levisi tuo ilkeä pila suusta suuhun ja herätti, senhän arvaa, niin paljon naurua, ettei se voinut olla joutumatta asianomaisen korviin. Kuningas suuttui niin, että hänen puolisonsa vapisi pelosta, ja Maria, joka suuresti rakasti hyvää kuningatartaan, sai kohta kahdestakin syystä aihetta katua ajattelemattomuuttaan. Pidettiin mitä ankarimpia tutkintoja, ja tutkijoiden onnistuikin viimein päästä keksinnöstä toiseen. Neiti Rose oli saanut pilkkarunon neiti Blanchelta, neiti Blanche rouva B:kronalta, rouva B:krona rouva A:sköldiltä, rouva A:sköld neiti R:feltiltä, neiti R:felt neiti C:strömiltä ja neiti C:ström vihdoin Marialta.
Entä keltä Maria oli saanut tuon vaarallisen paperin? Odotettiin, vaadittiin vastausta; nuori tyttö ei suostunut vastaamaan mitään, mutta hän oli ankaran epäluulon alainen, sillä kuningas ei ymmärtänyt kujeilua. Silloin astui ratkaisevana hetkenä esiin paroni Otto ja vastasi: minulta!