Hän oli itse asiassa oikeassa, mutta se suoruus tuli hänelle kalliiksi. Vähällä hän oli joutua heti vangituksi valtiopetoksesta, mutta tahdottiin kuitenkin ensin odottaa tarkempia käskyjä hänen majesteetiltaan, ja sitä viivytystä käytti paroni Otto hyväkseen ja pakeni Hampuriin. Kuningas taipui jättämään asian sikseen, mutta rikollinen oli menettänyt hovipaikkansa, tulevaisuutensa ja oikeuden palata isänmaahan.
Se koski Marian sydämeen; hän soimasi itseään siitä, että hän, vaikka olikin yhtä rikollinen, oli jalomielisen uhrauksen tähden päässyt rangaistuksetta, ja kun hän seuraavana kesänä seurasi kivulloista isäänsä Aachenin terveyslähteille, tapasi hän siellä paroni Oton. Tuskinpa mikään muu yhdistää nuoria henkilöitä lähemmin toisiinsa kuin yhteinen salaisuus, ja seurauksena olikin molemminpuolinen rakkaus, jonka Maria sai vihdoin isänsäkin hyväksymään, tämä kun ei voinut missään tytärtään vastustaa. Maria oli niitä, jotka voivat rakastaa vain kerran elämässään. Hänestä tuli Aachenissa paroni Oton morsian, ja silloin he jakoivat keskenään sormuksen, ja sen puolikkaita he suostuivat säilyttämään liittonsa merkkinä siihen asti, kunnes ei enää mikään estäisi heidän yhtymistään.
Niin pahaan rikokseen syyllisen maanpakolaisen kanssa tehty liitto täytyi kuitenkin pitää salassa niin kauan kuin Maria vielä palveli kuningatarta hovissa. Kaksi pitkää vuotta kului; kihlatut olivat salaa kirjeenvaihdossa keskenään, mutta eivät saaneet toisiansa nähdä. Paroni Otto meni sotapalvelukseen Ranskaan ja kävi sotaretkellä Italiassa. Kirjeiden vaihtaminen kävi siten yhä vaikeammaksi, etenkin sentähden, että Kustaa IV Adolf vihasi leppymättömästi jakobiineja — jakobiineja olivat hänen silmissään kaikki ranskalaiset — ja epäiltävät Ruotsiin menevät kirjeet avattiin kaikki Hampurin postitoimistossa. Kihlattujen täytyi olla sangen varovaisia ja keksiä monen monta keinoa salaisuutensa salaamiseksi. Niinpä Maria sai kerran postissa kuuluisan kreivi Mirabeaun muotokuvan, ja kun hän tarkasteli vaatetta pitäen sitä tulta vasten, saattoi hän sen nurjalta puolelta lukea salamusteella kirjoitetut paroni Oton hellät jäähyväiset, hän kun juuri silloin oli aikeissa seurata Bonapartea Egyptiin. Kirje päättyi sanoihin: "Ma bien aimée, rakkahimpani, minä panin sormuspuolikkaani sinettiin ja jätin ystävän talteen. Jos kuolen sinua näkemättä, lähetetään se rakkautemme muisto sinulle pantiksi siitä, että paremmassa maailmassa uudelleen yhdymme."
Maria itki, hänen ruusunsa kuihtuivat: jo oli tullut kuningattaren vuoro koettaa enkelinhyvyydellään palauttaa haihtunutta hymyä hovineitinsä huulille. Vuosi kului eikä mitään kuulunut: kyseltiin Pariisista ja saatiin vastaukseksi, ettei paroni Otto ollut palannut armeijan mukana Egyptistä. Tuhansia oli jäänyt sinne erämaihin; miksi olisi kuolema säästänyt ruotsalaista maanpakolaista.
Maria ei enää epäillyt hänen kuolemaansa; mutta sormuksen puolikas ei tullut takaisin.
Taas kului vuosi, ja Maria, murtuneena kuin hänen onnensa jäännös, jota hän kantoi povellaan, antoi, isänsä harrasta toivoa totellen, kätensä toiselle puolisolle. Se avioliitto ei ollut onnellinen. Sydämen vaatimuksista piittaamattomat olivat yhdistäneet kaksi luonnetta, jotka eivät ollenkaan sopineet toisilleen, ja heidän välillään oli muuan muisto erottamassa heitä — sormuksen puolikas, jota Maria ei koskaan lakannut kantamasta povellaan ja jossa oli hänen puoli sydäntään. Puolisot ottivat laillisesti eron. Heillä ei ollut lapsia.
Vuonna 1809 seurasi Maria, silloin jo leskenä, eronnutta kuningatartaan Saksaan. Uudestaan elpynyt toivo saattoi hänet lähtemään sieltä Pariisiin ja sieltä Madridiin. Hän oli saanut kuulla, että paroni Otto oltuaan pitkän ajan beduiinien vankina oli vihdoin palannut Ranskaan ja sitten lähtenyt Jooseppi Bonaparten kanssa Espanjaan. Madridiin saavuttuaan Maria etsi entisen kihlattunsa asunnon: se oli kuninkaan palatsi; hän oli kuningas Joosepin ajutanttina. Mariaa ei päästetty sisälle; Espanjassa raivosi kapina, kaikkia vieraita epäiltiin Englannin kätyreiksi. Maria odotti kaksi päivää palatsin porttien edessä tuntematta väsymystä, nälkää tai sadetta, joka valui virtanaan taivaasta. Olihan hänellä sormuksen puolikkaansa; hän tahtoi antaa sen jälleen löydetylle rakastetulleen. Rakastettu tulikin vihdoin, miehekkäämpänä, ylväämpänä, kauniimpana, kymmenvuotisten koetusten jalostamana. Hän ratsasti vaunujen vieressä, joissa istui nuori espanjalainen nainen. Kansanjoukossa kuului sorinaa, ihailua ja uhkauksia sekaisin. Sanottiin, että siinä oli paroni Oton kaunis puoliso, joka oli unohtanut isänmaansa antaakseen viholliselleen kätensä.
Maria ei muistanutkaan ojentaa sormusta, joka hänellä oli kädessä, ja samana iltana hän lähti Madridista eikä enää koskaan nähnyt miestä, jonka uhrauksen hän olisi tahtonut palkita koko elämänsä onnella.
Sitten hän ei enää viihtynyt Tukholmassa. Muutamia vuosia matkusteltuaan ja saatuaan ilokseen nähdä rakastetun kuningattarensa Fredrikan onnellisena toisissa naimisissa Maria muutti Suomeen ja asettui yksin ja unohdettuna synnyinseudulleen ja rakennutti itselleen vihdoin kartanon, jonka nimeksi hän pani maan kielellä "Muisto". Paroni Otosta hän kuuli vain sen verran, että hän oli mennyt Joachim Murat'n mukana Napoliin, asettunut sinne asumaan yksityismiehenä ja kuollut 1842. Hän oli unohtanut Mariansa ja hänen sormuksen puolikkaansa. Maria itki häntä kuin vanhaa ystävää, mutta ei kukaan nähnyt hänen kyyneliään; ainoastaan Muiston kuuset olivat hänen surunsa todistajina. Sormuksen puolikas on hänellä vielä povellaan — toinen ei ole koskaan tullut takaisin — ja se muisto on seuraava häntä hautaan. Sellainen on sormuksen tarina. Se on hyvin tavallinen satu — kertomus murtuneesta onnesta. Ei mitään muuta. Voilà tout!
* * * * *