Kun täti lopetti kertomuksensa, oli jo niin hämärä, että me tuskin näimme toisiamme. Minusta tuntui niin hienon kauniilta tuo nykyisyyden verhoaminen varjojen huntuun, samalla kuin entisyys oli kirkkaana silmäimme edessä. Meidän ei ollenkaan tarvinnut vertailla keskenään sitä Mariaa, joka kerran — sen tiesimme me toiselta luotettavalta taholta — oli kauneudellaan ja sukkeluudellaan viehättänyt toista aikakautta. Me saatoimme vielä kuvitella mielessämme, millainen hän oli, tuo solakka, suora, kukoistava, toivehikas impi, terveyttä ja nuoruutta uhkuva, säihkyen rakastettavaa uhmaa, joka, kuten olen kuullut, usein on vain yli äyräittensä tulvivaa elämää. Miten kaunis hän olikaan ollut. Miten kirkas päivänsäde synkässä, ilottomassa hovissa, joka niin kohta Kustaa III:n hauskojen päivien jälkeen uhkasi rangaista naurua rikkomuksena, sukkeluutta kuninkaanmurhana ja pienintäkin kahleiden tempaisua äärettömän majesteettirikoksen tavoin! Sekin ajattelemattomuus, joka hänelle tuli niin kalliiksi ja josta hän sitten oli niin katkerasti itseään soimannut, oliko se todella niin hirveä rikos, että sen seurausten olisi tarvinnut olla sellaisia kuin ne olivat? Minä kysyn meiltä kaikilta, seitsemän- tai kahdeksantoistavuotisilta tytöiltä — jos joku meistä olisi erittäin taitava piirustamaan hauskoja pilakuvia ja jos meidän päivinämme julkaistaisiin kuninkaallinen tai keisarillinen asetus kankipalmikoiden pituudesta — voisimmekohan me vastustaa kiusausta? Mitä sanon, kankipalmikoidenko? Ei, niitä ei nyt enää käytetä, mutta esimerkiksi asetus parrasta? Tai ankara asetus univormukaulusten viiden viidettä asteen kulmasta tai tähtinauhojen asianomaisesta pituudesta tai sakon uhka siitä, jos joku uskaltaa sanoa majuritarta kapteenittareksi tai valtioneuvoksen rouvaa pelkäksi rouvaksi? Jos moista säädettäisiin meidän päivinämme — ja eihän se tuiki mahdotonta olekaan — niin enpä voi taata, ettei ketä hyvänsä meistä haluttaisi kuvata korkea-arvoisia lakimme laatijoita seisomassa Turussa olevan Porthanin muistopatsaan edessä ja sanomassa pronssiukolle: Mene Appelrothiin! Mene Raddatziin! Mene valtiokalenterista oppimaan, miten tulee käyttäytyä![31]
Vihdoin toi kamaripalvelija tulta ja niin olimme taas keskellä jokapäiväistä aikakausi parkaamme, ihan nykyaikaamme, jolloin ei tosin ole kankipalmikoita, mutta paljonkin yhtä tyhmiä päitä; ei käytetä hiusjauhetta, mutta ollaan ihan yhtä paljon naurettavien vaatimusten puuteroimia. Fredrika Dorothean kaunis hovineiti oli jälleen muuttunut raihnaaksi, kahdeksankymmenen vanhaksi Mirabeau tädiksi, silmälaseineen ja sukankutimineen. Äiti otti aivan levollisesti käsiinsä paidan, jota hän ompeli Fritsille; minä levitin esiin pumpulihenkselit, joita olin jo kuusi viikkoa virkannut joululahjaksi isälle aivan hänen silmäinsä edessä, sillä semmoista hän ei näe eikä käsitä koskaan. Isä itse näytti istuvan liikkumattomana vaipuneena muistelemaan Kustaa IV:tä Adolfia, mutta tarkemmin katsottaessa huomattiinkin hänen nukahtaneen matkan vaivoista, kun Danton oli kokonaan häirinnyt hänen päivällisleponsa. Kuvan täydennykseksi tulivat vielä lapset sisään perätysten itkeä tillittäen. Filosofi Frits oli pahasti ryvettänyt itsensä taistelussaan viiliastian kanssa, ja laupeudensisar Sigrid, joka oli tahtonut pyyhkiä hänen kuononsa, oli saanut siitä tukkapöllyä palkakseen.
9. KUKA HÄN ON?
Pelkäänpä, jos saan totta puhua, äidin hyvin vähän saaneen mielenylennystä tädin kertomuksesta. Hän oli kerran saanut päähänsä, että minun, tädin kummitytär kun olin, piti myöskin saada yksin periä koko hänen omaisuutensa, ja viisas äitini käsitti varsin hyvin, että vanhoista muistoista saattaa toisinaan syntyä nuorempien sitoumusten ituja. Kukapa takaisi, ettei joku kummitus nousisi vielä yhdentenätoista hetkenä entisyyden yöstä kolkuttamaan tädin kuihtumattomalle sydämelle nuoruuden rakkauden kaikkivaltaa käyttäen? Esimerkiksi seppä, tuo salaperäinen vaskiseppä, jonka nurja sallimus oli lähettänyt meidän tiellemme ja joka oli syntynyt Napolissa; minä näin äidin ilmeistä, ettei hän voinut unohtaa häntä. Minä yksin ymmärsin, miksi hän niin levottomasti aina katsahti salin oveen päin, kun se aukesi. Onneksi alkoi olla myöhäistä. Sinä päivänä seppä ei siis enää tulisi. Ehkä olikin hän vain puijannut meitä eikä aikonut ollenkaan Muistoon. Niin, ajatteli äiti — minä arvasin hänen ajatuksensa — pörhönuttuiset miehet, joilla vielä lisäksi on niin hirveän näköiset kädet, voivat tehdä mitä hyvänsä.
Hänen paha tyttärensä, jonka mieltä tädin kertomus oli suuresti kiinnittänyt, ei sitä vastoin tahtonut jättää asiaa niin vähällä. Kun äiti oli syventynyt ompelemaan paidan kaulusta, käytin minä tilaisuutta hyväkseni ja kysyin viattomasti, minkä näköinen paroni Otto oli.
Täti hymyili rakastettavasti, sillä hän osasi vieläkin, milloin tahtoi.
— Sinä voit ajatella häntä satujen Almanzor prinssin kaltaiseksi, vastasi hän. Hän oli pitkä, komea upseeri, hiukset ruskeat ja lainehtivat, silmät siniset, kasvojen piirteet voimakkaat, miehekkäät, melkein karkeat; kaunis hän ei ollut tavallisessa merkityksessä, mutta ryhti hänellä oli täydellinen; muuten hän oli liiankin avomielinen ja mutkaton, sans facon, hovimieheksi; mutta se sopi varsin hyvin hänen ivalliseen luonteeseensa, joka ei voinut kärsiä hätiköimistä eikä teeskentelyä.
— Oliko hänellä suuret kädet? jatkoin minä seuraten huvikseni äidin ajatuksia.
— Sinä kiusaat tätiä nenäkkäillä kysymyksilläsi, huomautti äiti.
— Hänellä oli todellakin tavattoman suuret kädet ja jalat, vastasi täti. Mitenkä sinulle juolahti mieleen kysyä sitä?