— En tiedä; luullakseni olen uneksinut siitä. Mutta miten on mahdollista, että te, täti, niin monen vuoden perästä vielä muistatte niin tarkoin, minkä näköinen joku henkilö on ollut?
— Lapseni … minäkin olen uneksinut.
— Ja tuntisitteko hänet vielä, täti?
— Hän on kuollut.
— Ah, anteeksi!… Mutta jos häneltä on jäänyt poika?
Hän ei kuullut viimeisiä sanoja. Minä olin lukenut niin monta romaania, että mielessäni olin aivan varma, millä tavoin tuo solmu selviäisi. Seppä oli paroni Oton poika ja milloin hyvänsä hän voi astua sisään tuomaan kadoksiin joutuneen sormuksen puolikkaan takaisin. Kun hän astuu ovesta, tuntee täti hänet paikalla ja luulee häntä itse paroni Otoksi. Siitä hän pyörtyy, sehän on luonnollista. Kun hän sitten herää, katselee hän ympärilleen sekavin katsein ja sanoo äänellä, jonka olen jo kuulevinani (melkein "kantaäidin" äänellä): Otto, sinäkö siinä olet, tuletko noutamaan minut pois maan päältä? — Ei, vastaa herra Damm, minä olen elävä vaskiseppä, paroni Otto oli minun isäni, ja nyt olen minä sillä ja sillä asialla. Sitten täti syleilee häntä, suutelee häntä otsalle ja sanoo: niin, sinä olet hänen poikansa ja tästä lähin olet oleva minunkin poikani! Ja silloin äiti ajattelee: kas niin, nyt hän vie, tuo mokoma, Muiston ja koko perinnön, sitähän jo heti alussa arvelin! Mutta sitten täti viittaa minut luokseen ja sanoo: lapseni, minä yhdistän teidät, olkaa onnelliset ja ottakaa Muisto vielä onnenne lisäksi.
Niin, sellainen on asian ratkaisu, ajattelin minä; toisin ei voi käydä. Ikäänkuin sellaista ei olisi luettu ja nähty näyttämöltä satoja kertoja ennen! Mutta, Augusta, mitä vastaat sinä sitten, jos täti niin suoraa päätä käy kosimaan sepän puolesta. Kieltäen en voi vastata; myöntäen en tahdo vastata. Ja kuitenkin täytyy minun vastata jotakin. Pitäisiköhän minun ehkä vastata: olkaa hyvä ja odottakaa noin kymmenen tai viisitoista vuotta? Ja pitääkö minun itkeä vai nauraa? Niin, kukapa sitä voi edeltäkäsin sanoa. Mutta seppä, seppä — kapearaiteinen, muista, että palellut kuoliaaksi!… Täti parka, se surettaisi häntä kuitenkin. Ja isä sitten, miten iloiseksi hän tulisi, kun siten saisi oikein moitteettomat tiedot kapearaiteisista rautateistä!… Täytyneeköhän minun sittenkin ottaa seppä ihan semmoisenaan ja panna käteni hänen hirveään kouraansa? Se on mahdotonta; perinjuurin, täydellisesti, ehdottomasti mahdotonta. Minä en annakaan lahjoittaa itseäni vanhan sormuksen ja uuden maatilan lisänä. Olenko minä mikään lapsi tai leikkikalu, jonka voi heittää joululahjaksi, kelle vain tahtoo? Enkö ole jo kaksikymmenvuotias? Ja eikö ihminen ole juuri terveen järkensä ja vapaan tahtonsa puolesta etevämpi nukkia ja puuhevosia? Täti on lukenut Rousseauta: minä vetoan ihmisen oikeuksiin. Kiitos kunniasta. Vaskiseppä louhikoon malmia, mistä tahtoo; minusta hän on löytävä pelkkää kiveä.
Minun pitäessäni itsekseni tuota tärkeätä sotaneuvottelua oli isä herännyt ja ryhtynyt kyselemään, millä kannalla on maatalous Muistossa, ja puhelemaan uusista meijereistä, joista juuri oli alkanut näkyä ilmoituksia sanomalehdissä. Siihen loppuivat hovijutut, loppui puhe paroni Otosta, herra Dammista ja sormuksen puolikkaasta. Minä virkkasin pumpulihenkselejä, ja sitten tultiin sanomaan, että tee on pöydässä.
Äiti päästi rinnastaan helpotuksen huokauksen, jonka minä heti tulkitsin: oh, olipa hyvä, että saimme tämän päivän olla rauhassa sepästä.
Ja samassa seisoi hän ilmi elävänä salin ovella.