Minä luulin melkein pyörtyväni. Mutta tätihän sen yllätyksen meille tekisi enkä minä. Minä katsahdin arasti ensin vesikarahviin, oliko se käsillä, ja sitten tätiin. Hän oli noussut keinutuolistaan seuratakseen meitä saliin ja seisoi kolmen askelen päässä entisen rakastettunsa haamun peloittavasta ilmestymisestä. Isä oli tarjonnut hänelle kätensä, joten tädillä siis oli tukea; hän ei siis kaatuisi, mutta…
— Hyvä täti! huudahdin minä ja menin päättäväisesti hänelle tarjoamaan vesilasia.
— Qu'est-ce qu'il y a, mikä on hätänä? kysyi hän niin tyynesti, että se suuresti kummastutti minua.
— Hän on herra Damm, vastasin minä vavisten. Nyt hän ainakin pyörtyisi.
— Ah, herra Damm, teidän matkakumppaninneko? Tervetuloa. Olkaa hyvä, käykää istumaan!
— Herra Damm Napolista! kuiskasin minä.
Tottahan se ainakin tehoaisi.
Ei tehonnut. Sepä kummallista.
— Antakaa anteeksi — sanoi seppä tavalliseen kursailemattomaan tapaansa, mutta ei muuten kuitenkaan kömpelösti — antakaa anteeksi, että häiritsen teitä lyhyellä vierailullani, vaikka jo ehkä onkin jotenkin myöhä. Minua viivyttivät toimeni kauemmin tiellä kuin otaksuinkaan.
— Serkku L. jo ilmoitti minulle teidän tulostanne, herra Damm, ja minua ilahduttaa, jos voin millään tavoin olla teille hyödyksi. Olkaa hyvä, käykää istumaan; juokaa kuppi teetä meidän kanssamme. Augusta, lapsukaiseni, tarjoile teetä. Annattehan anteeksi, herra Damm, etten enää vanhalla iälläni voi täyttää emännän velvollisuuksia niinkuin tulisi.