Me istuuduimme. Minä olin yhä vielä kummastuksissani. Olisiko täti todellakin saanut pitkänä palvelusaikanaan hovissa niin täydellisesti opituksi teeskentelemistaidon? Siltä melkein näytti. Miksikä hän käski minun kaataa teetä eikä äidin? Minä päätin olla varuillani.
Teepöydässä oli Muiston tavan mukaan runsaasti hyvää kylmää ruokaa. Minä mietiskelin itsekseni, tokkohan seppä voisi maistaa muruakaan, kun hänellä on sellainen asia toimitettavana. Turha pelko? Hän söi semmoisella ruokahalulla, että se olisi ollut kunniaksi Danton koirallekin, ja tarttui sitten hirveällä kourallaan hienoon kiinaporsliiniseen kuppiin, jota minä tarjosin hänelle niin taitamattomasti, että olin vähällä kaataa sen sisällyksen pöydälle.
Keskustelu oli teepöydässä alussa samanlaista kuin meidän vaunumatkamme, kun lähdimme Hämeenlinnasta: vetohihnat katkeilivat. Äiti oli varovainen, isä uninen, minä levoton, herra Damm harvapuheinen. Täti yksin puheli kaikkien puolesta. Hänellä oli tapana valvoa kauan iltaisin ja nousta aamuisin myöhään. Mitä myöhempään illalla hänet tapasi, sitä vilkkaampana hänet näki. Mainitsin jo, mikä oli pahimpana huolenamme Muistossa: miten pysyä valveilla illoin.
— Oletteko syntynyt Napolissa, herra Damm? kysyi täti sivumennen yhtä välinpitämättömästi kuin olisi kysynyt: sataako ulkona lunta?
— Sattumalta, vastasi seppä. Vanhempani eivät olleet italialaisia.
(Hän se on, ajattelin minä.)
Täti oli liian hienotuntoinen vaivatakseen vierastaan useammilla kysymyksillä. Keskustelu kääntyi nykyajan matkustamiseen, ja miten kohta tapaa ruotsalaisia ja suomalaisia ympäri koko sivistynyttä maailmaa.
— Suomalaiset, venäläiset ja itävaltalaiset — huomautti seppä — tunnetaan nyt siitä, että he vaivaavat konsulia passiensa näyttämisellä, vaikkei niitä kukaan muu viitsi kysyä kuin virkamiehet saadakseen siitä pikkuiset sivutulonsa. Englantilaiset ja suomalaiset tuntee myöskin siitä, että he antavat parhaat juomarahat, luultavasti sentähden, että ovat Euroopan rikkaimmat kansat. Olenpa nähnyt suomalaisten matkustavan toista vertaa kalliimmasti eikä kuitenkaan puoleksikaan niin mukavasti kuin esimerkiksi ranskalaiset ja saksalaiset.
— Miksikä tuhlaisimme vähemmän matkoilla kuin täällä kotona? huomautti isä. Meillä elävät kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrin kuin olisi joka päivä viimeinen. Meillä ei ole tapana säästää huomiseksi, koota pientä pääomaa, milloin liikenee. Me elämme niin kauan suurellisesti kuin kannattaa; sitten saavat velkojat kiistellä pesänjaosta ja eläkekassa pitää huolta leskistä ja lapsista. Kuitenkin moititaan hallitusta, kun se tekee aivan kuin muutkin. Ennen, kun painotarkastus ei vielä ollut niin leväperäinen ja Pekka Kuoharinen julkeudessaan puhui kahdestatoista eläkettä nauttivasta maaherrastamme, ei kuitenkaan tarvinnut lukea semmoisia hävyttömyyksiä maan omissa lehdissä. Nyt huudetaan toisaalta: säästäkää, säästäkää! ja toisaalta: valtioapua, valtioapua! Minä surkuttelen senaattiamme, kun kohta ei enää voida rakentaa kanakoppiakaan vaatimatta apua valtiovaroista. Ja kun on kysymys omasta kassastamme, silloin vedämme samaa virttä kuin rouvat tilatessaan silkkiviittojansa: olkaa hyvä, valitkaa hienointa kangasta ja uusin muoti, mutta se ei saa maksaa enempää kuin ryssän karttuuni.
— En tahdo kieltää suomalaisten monia hyviä ominaisuuksia — jatkoi kiusallinen seppä — mutta en todellakaan ole missään koko Europassa tavannut ylpeyttä ja köyhyyttä niin onnellisesti yhtyneinä kuin juuri tässä maassa. Tänne tuodaan kaikkia mahdollisia herkkuja, vaikka samalla otetaan katovuosina ulkomaalaisilta almuja. Hallitus tyhjentää valtiokassaa ja kieltää viinanpolton, mutta sallii, että nälkää näkeviin maakuntiin tuodaan koko laivalliset värjättyä viinaa. Tuhlataan satoja tuhansia onnistumattomiin ja suunnattoman kalliisiin rakennuksiin, mutta ei jakseta maksaa riittäviä palkkoja arkkitehdeille, joiden käsien kautta ne rahat menevät, eikä määrätä heille tarpeellisimpiakaan matkarahoja. Ylvästellään siitä, että ollaan sivistynyt kansakunta, annetaan saksalaisen kisällin koota 80.000 markkaa huonoilla valokuvillaan, mutta ei jakseta kustantaa puolta pienemmästä summasta taidekoulua sadoille omille kyvyille, jotka nyt menevät hukkaan.
— Mitä ihmettelemistä siinä on? puuttui puheeseen Mirabeau täti. Minä tunsin Tukholmassa valtiopäivämiehen, entisen leipurin, joka joutui häviöön siellä pitämiensä komeiden päivällistensä tähden. Hänen tukkansa kähertäminen maksoi hänelle riksin päivässä, mutta kuitenkin väitettiin hänen säästäväisyydestä olevan paidatta. Tuolla hienolla herralla oli yhtäläinen rouvakin, joka esiteltiin kuninkaalle valtiopäivätanssiaisissa Norrköpingissä. Hänen majesteettinsa suvaitsi silloin kysyä häneltä, miten leipuriliike kannatti. — Kiitoksia kysymästä, vastasi hän; mieheni ei leivo milloinkaan muuta kuin vehnäleipää, mutta ruis on tänä vuonna niin kelvottoman kallista, että me olemme saaneet kokoilla hiirien ruokaa ohrahinkaloista. — Sellaista entistä leipuriherrasväkeä me olemme, hyvät herrat.