— Tätikö puhuu vai seppäkö?
— Seppä… Kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi… Nyt siirrettiin tuolia… Nyt on taas hiljaista.
— Sinä pelästytät minua, lapseni. Ajattelepas, jos hän olisi rosvo, ja täti murhattaisiin ja ryöstettäisiin puti puhtaaksi kolmen askelen päässä meistä! Saattaahan hän hypätä ulos ikkunasta.
— Umpeenliimattujen kaksinkertaisten lasienko läpi? Ei, äiti … hiljaa … minä kuulen tädin äänen… "Poikani!" sanoi hän.
— Hänenkö poikansa? Se on mahdotonta.
— Minä en kuullut, sanoiko täti: "hänen poikansa" vaiko "minun poikani". Sen arvasin jo aikoja sitten. Seppä on paroni Oton poika ja täti ottaa hänet ottopojakseen. Nyt on, äiti kulta, Muisto mennyttä kalua! Vaskiseppä vie sen.
— Mitä sanot, lapsi? Niin, niin, sitähän olen jo kauan peljännyt. Miksi meidän pitikin nähdä semmoinen häpeä! Voi kelvotonta kavaltajaa! Eikö sitten voi millään tavoin estää hänen viekkaita juoniaan? Niin, se on päätetty. Tapahtukoon mitä hyvänsä, minun täytyy paljastaa hänet, minun täytyy pelastaa onneton täti parka.
Ja äiti nousi aikoen mennä sisään lopettamaan vaarallisen kahdenkesken-olon, kun samassa ovi aukesi ja täti astui sepän edellä saliin juuri niin nopeasti, että minä ehdin hypähtää lähimmälle tuolille, jossa olin heräävinäni teeskennellystä unesta. Tunnustan, että minua hävetti.
— Antakaa anteeksi, hyvä serkku, että viivytin teitä näin kauan, virkkoi täti äänellä, joka minusta vieläkin kuului liikutetulta. — Jo on aika lähteä levolle. Hyvää yötä, serkku. Hyvää yötä, lapseni. Nukkukaa hyvin!
— Entä herra Damm? kysyi äiti luoden musertavan katseen tätiin.