Minä olin ihastuksissani onnistuneesta juonestani. Kunnon Malla, jota ei muuten voitu koskaan saada lavertelemaan, mitä oli kuullut, oli siis minulla liittolaisena, ja siitä sain kiittää kummitusjuttuani, joka oli koskettanut erästä sen kelpo ihmisen heikkoa puolta. Minä en ollut vielä unohtanut hänen monia juttujaan, joita hän minun lapsena ollessani kertoili minulle kaikesta kummallisesta, mitä oli tapahtunut vanhassa kartanossa, ennenkuin täti muutti Muistoon. Omatuntoni soimasi minua, että olin käyttänyt hyväkseni hänen heikkouttaan. Anna anteeksi, uskollinen sielu, ajattelin minä itsekseni, minä en käytä luottamustasi väärin. Minä olen vain vähän, hyvin vähän utelias… Tahtoisin niin mielelläni tietää… Seppä, jos saan selkoa salaisuudestasi, niin pidä Muisto ja vie Dantonkin kaupanpäälliseksi! Mitä huolin minä sinun perinnöstäsi? Minä tahdon tietää, mitä sinä puuhailet, mitä varten olet täällä, mitä puhelet Mirabeau tädin kanssa ja kuka oikeastaan olet. Sanos minulle, seppä, oliko äiti aivan väärässä? Älä kiellä, että olit hieman kohtelias minulle. Mutta mimmoista kohteliaisuutta! Moukarin isku toisensa jälkeen … saisitpa hävetä, seppä, tahtoessasi murskata parhaat tunteeni kuonaksi! Tao sinä vain, tao vain! Rukkaset ovat valmiit ja teräksiset päälle päätteeksi.
Me menimme alas. Täti, joka niin harvoin enää lähti huoneestaan, paitsi joskus teepöytään, istui jo salissa. Hänen pukunsa, vaikka tavallisestikin huolellinen, oli sinä päivänä kuin hovipuku. Hänellä oli kallis puku ja komea, Brabantin pitseistä tehty myssy, jota hän muuten käytti vain juhlatilaisuuksissa. Jotakin omituista oli hänen käytöksessään, jotakin tavallista ylhäisempää, ryhdikkäämpää, juhlallisempaa. Yksin keveässä kumarruksessakin, jolla hän toivotti meille hyvää huomenta, ja siinäkin, miten hän ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, oli jotakin selvästi entistä hovineitiä muistuttavaa. Edellisenä päivänä emme sitä vielä lainkaan huomanneet ja nyt… Mitähän se merkitsi?
Katsahtaessani äitiin huomasin hänen kummastelevan jos mahdollista, vielä enemmän, kuin minä, ja hänen ihmettelyssään oli sen lisäksi paljon enemmän epäluuloa. Me vain tarkastelemistamme tarkastelimme.
Seppä istui sohvalla mielestämme liiankin vapaasti ollakseen tavallinen vaskiseppä. Muuten hän oli tapaisensa, suora ja kursailematon, yllä halpa, musta nuttu, joka kai oli verkaa, mutta niin väljä, että se paremmin oli päällysnutun kuin hienon pitkäntakin kaltainen, joka hänellä vähintäänkin olisi pitänyt olla yllä, jos olisi velvollisuuden mukaan kunnioittanut taloa, ellei hän olisi katsonut soveliaisuuden vaativan suorastaan hännystakkia. Ainoa erotus, jonka saatoin huomata, nähdessäni hänet siinä ensi kerran selkeässä päivänvalossa ilman pörhönuttua ja matkalakkia, oli se, että hän näytti vanhemmalta kuin edellisenä päivänä. Minusta oli kuin olisi hän lahjoittanut kymmenen tai viisitoista vuotta iästään Mirabeau tädille, sillä tädin valkoiselta päälaelta näytti yhdellä kertaa yhtä monta lumitalvea haihtuneen.
— Suvaitsetteko, herra Damm, käydä yksinkertaiselle aamiaiselle? kysyi täti; samalla otti hän sepän käsivarren ja astui hänen taluttamanaan pöytään. — Olkaa niin hyvä, serkku! lisäsi hän hetkisen kuluttua, ikäänkuin olisi vasta silloin muistanut isän läsnäolon. Koko hänen käytöksensä seppää kohtaan oli sangen kohtelias, mutta samalla hyvin arvokas ja täydellistä seuraelämään tottumusta todistava. Vaikkakaan hän ei ollut meitä kohtaan millään tavoin huomaamaton, oli hän kuitenkin niin kiintynyt uuteen vieraaseensa, että me muut tunsimme alentuneemme talossa jonkinlaisiksi sivuhenkilöiksi.
Isä vain yksin ei huomannut mitään. Hänestä nähden olisi täti saanut olla puettuna loistavaan pönkkähameeseen ja seppä saattanut astella paljain jaloin, häntä se ei olisi vähääkään kummastuttanut. Sepän ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän luuli saattavansa olla vuorostaan yhtä suora hänelle.
— Mitä sinä, hyvä veli, oikeastaan puuhailet nykyjään? kysyi isä aamiaispöydässä, käyden asiaan käsiksi niin suoraan kuin mahdollista. Ja samalla hän iski silmää äidille ja hymyili voitonriemuisesti, mikä merkitsi: älä vaivaa päätäsi; nyt saat tietää kaiken, mitä suinkin haluat.
— Minä etsin vaskimalmia, vastasi seppä.
— Vai niin! Aiotko, veliseni, ehkä hieroa kauppoja Hiidenkalliosta, joka sijaitsee tuolla metsämäellä?
— Herra Damm arvelee Hiidenkalliossa olevan oivan malmisuonen, jonka vuoksi sinne kannattaisi perustaa kaivos, kiiruhti täti lisäämään.