— Varjelkoon, te taidattekin olla utelias, Augusta.
— Niin, minä olen utelias, olen suutuksissani, minä nipistän sinua, jos noin kiusaat. Enhän sitä tahdo tietää itseni tähden, näetkös. Minkä näköinen hän on?
— Hieno ja ylhäinen, helmiä hiuksissa ja sormuksia sormissa. Puku muuten hyvin kummallinen, käsivarret melkein paljaina ja hameenmiehusta kainaloissa. Mutta hän on teidän näköisenne, Augusta…
— Se on täti.
— Mitä? No, sitä ei saa kukaan minua uskomaan.
— Sinä et tiedä, Malla. Voi taivas, ajattele, jos seppä olisikin hänen oma…
— Mikä oma?
— Hänen oma… Niin, niin se on. Minä tarkoitin, hänen oma malminetsijänsä, kaivoksenlouhijansa. Malla, Malla, tästä tulee semmoinen jouluaatto, ettet voi aavistaakaan! Ah, sepä vasta olisi hupaista! Hyvä, rakas täti!
Malla pudisti päätään; hän luuli varmaan minun tulleen hulluksi.
— Kuulkaas nyt, sanoi hän, — ei sovi valvoa niin kuin te, Augusta, olette valvonut monta yötä perätysten. Eihän kukaan meistä ole muuta kuin ihminen. Saattaa käydä lopulta, että tulee hiukan päästä pyörälle.