Ainoastaan Vinsentti Ek oli syrjästä kuullut keskustelun. Kun Amelie taas tuli lähemmä, meni Vinsentti hänen luoksensa ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, puristi ääneti hänen kättään, kääntyi sitten äkisti ja meni nopein askelin maantielle päin.
— Vinsentti! huusi nuori tyttö, mutta Vinsentti ei enää kuullut.
— Odotahan nyt, odota! huusi hän uudestaan kovemmin. — Tulepas katsomaan, miten hyvä etsijä minä olin! Vinsentti … minä löysin seitsenlehtisen, ja se on sinun onneksesi … jos se ollenkaan on onneksi, lisäsi hän hitaasti ja niin hiljaa, että vain kaksi kukoistavaa pihlajaa sen kuuli.
8. KAKSI YSTÄVYSTÄ.
Vinsentti ei ollut vielä ehtinyt maantielle, kun eräs noita keveitä, nelipyöräisiä ajopelejä, jotka ovat tulleet kuuluisiksi rumalla issikan nimellä, vieri kapealle tielle, joka vei itäänpäin Sörnäisiin. Rattailta laskeutui maahan Severin Björck, liikanimeltään Hiiri, ja aikoi antaa hevosen mennä.
— Odottakaa! huusi Vinsentti.
Ajaja pysähtyi.
Ystävykset katsahtivat toisiinsa ja menivät niin kauas, ettei heidän keskusteluaan voitu kuulla.
— No? sanoi Vinsentti.
— Mies ei ollutkaan kuollut, vain pyörryksissä, ja hän on jo tullut tuntoihinsa. Hänen tilaansa ei luulla vaaralliseksi. Häneen tärähti vain kovasti, kun hän kaatui suojapuuta vasten.