Vinsentti Aallonhalkoja hengähti syvään kuin olisi vuori vierähtänyt pois hänen sydämeltään.
— Entä toinen? kysyi hän.
— Toinen on saanut naarmun poskeensa: tyhjänpäiväistä, sitä ei huomenna enää huomaakaan.
— Entäs lakki?
— Sitä ei tunnettu. Pashaa epäiltiin, ja hän olikin tutkittavana, mutta luikerteli vapaaksi ilmaisematta mitään. Ole huoletta; kaikki käy hyvin.
— Entäs sinä itse, Severin? Joku kumppaneista sanoi minulle tänne tullessa, että muuan poliisi on luullut tuntevansa sinut joukossa olleeksi.
— Minutko? Hullutuksia!
— Oletko varma siitä? Jos kenenkään on päästävä vapaaksi, niin ainakin sinun, sillä sinähän koetit kaikin tavoin estää riitaa. Sinä pidit minua käsistä; sinä rukoilit minua pysymään alallani. Juuri minähän hurjistuin, kun he tahtoivat sulkea meiltä tien ja viedä meidät poliisikamariin. Minä riistäydyin irti sinusta, viaton Hiiri, ja syöksyin sokeasti vasten pistimiä… Ei, Severin, sinun täytyy päästä vapaaksi!
— Niin, niin, sinä löit heidät kuin akanat maahan ja raivasit tien meille kaikille… Mutta minä sanon, ettei ole mitään vaaraa. Korkeintaan vuoden karkoitus yliopistosta. Se sopiikin minulle varsin hyvin. Minä olen joka tapauksessa aikonut lukea kreikan kotona.
— Ja sinä luulet, että minä antaisin sinun kärsiä minun tähteni! Sinun tulevaisuutesi olisi hukassa, ja sinä luulet, että minä suostuisin siihen.