— Sanoithan itse, että tulevaisuutemme on omassa kädessämme.
— Niin … tulevaisuutemme.
— Ole viisas, Vinsentti, jätä asia sikseen. Kaikki on käyvä hyvin. Pahimmassa tapauksessa erottakoot meidät molemmat. Mikä estää meitä pysymästä ystävinä elossa ja kuolossa?
— Elossa ja kuolossa. Se on päätetty.
— Ja nyt, tule, lähde kanssani Sörnäisiin. Minä tahtoisin mielelläni vielä kerran … jos meidän täytyy lähteä…
— Sanoa jäähyväiset Amelie Ewersille?
Severin ei vastannut, mutta punastui kuin tyttö. Vinsentti Aallonhalkoja oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten päättävästi:
— Rakastaako hän sinua?
— En tiedä … en luule, sammalsi ujo nuorukainen, nähtävästi pelästyksissään siitä, että oli tullut ilmaisseeksi salaisuuden, joka oli ollut hänelle niin pyhä, ettei hänen uskollisimman ystävänsäkään olisi pitänyt aavistaa sen olemassaoloa, niin, että hän tuskin edes yön hiljaisimmissa unelmissa oli uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hänestä tuntui kuin metsän puut olisivat ilmaisseet hänet ja kuiskailleet toisilleen rakastettua nimeä, jota hänen huuliltaan lähtenyt ääni ei vielä koskaan ollut saastuttanut.
— Hyvä, sanoi Vinsentti. Mene Sörnäisiin; minä ajan kaupunkiin.