Vinsentti kokosi kiiruimman kaupassa koko sanavarastonsa, kaiken, mitä hän oli koulussa oppinut Stridsbergin saksan kieliopista ja Heinrichin sanakirjasta.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, erästä tovereistani on syytetty aamuisesta Pitkänsillan kahakasta.
— Tiedän sen, vastasi kenraali. Lakki löydettiin, ja eräs ylioppilas, nimeltä Björck, tunnusti sen omakseen. Koska hän teki sen vapaaehtoisesti, päästin hänet täksi päivää vapaaksi, kun hän kunniasanallaan lupasi tulla huomiseen kuulusteluun.
— Teidän ylhäisyytenne — jatkoi Vinsentti voimatta täydellisesti hillitä liikutustansa — lakki on minun, ja Björck on viaton. Kun kulkuvahdit sulkivat meiltä tien Pitkälläsillalla sen tähden että lauloimme, koetti Björck kaikin tavoin estää meteliä syntymästä. Minä syöksyin vartijoita vastaan ja … antakaa anteeksi … löin kaksi heistä maahan, jolloin muut pakenivat.
— Tiedättekö, nuori mies — sanoi kenraali vakavasti — sellaisesta rikoksesta rankaisevat lait mitä ankarimmin?
— Minä tiedän sen, teidän ylhäisyytenne.
— Ettekä te ainoastaan käyneet käsiksi vartijoihin, jotka tottelivat käskyjä, vaan löitte lisäksi yhtä sotamiestä niin, että hän on hengenvaarassa. Tiedättekö, että linnavankeus tai sotapalvelus on lievin rangaistus sellaisesta rikoksesta?
— Tiedän.
— Ja mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?
— Ei mitään.