Vinsentti kumarsi ja poistui yhtä vakavin askelin kuin oli tullutkin.
Kenraali katsoi hänen jälkeensä ja siveli tyytymättömänä viiksiään.
— Kirotut pojat! mutisi hän. Vahinko on tuota … hänestä olisi voinut tulla jotakin. Iivana … vaunut kuntoon! Minä lähden Munkkiniemelle…
Kello saattoi olla noin seitsemän paikoilla, kun Vinsentti Aallonhalkoja taas ajoi Sörnäisiin vievälle sivutielle. Hän pysäytti kuitenkin hevosen vähän matkan päähän niemestä, antoi ajurin palata takaisin ja kulki lopun matkaa jalan. Lähestyessään metsämäen rinteellä olevaa evässeuraa hän kuuli iloista hälinää, joka vaikutti häneen omituisesti hänen silloisessa asemassaan.
— Onpa niillä hupaista tuolla! Niin, miksikä ei? sanoi hän itsekseen.
Pieneltä kunnaalta hän näki hyvin koko loivana viettävän rinteen. Hän näki nuorten olevan leskisillä nurmikolla. Huudettiin "viimeinen pari" ja esiin riensivät toisten takaa Severin Björck ja Amelie Ewers. Vinsentti tarkasti heitä. Hirvittävän pitkäkoipinen ylioppilas koetti epätoivoisin ponnistuksin ryöstää Severiniltä leikkimorsianta. Turhaan koetti onnellinen Severin ehtiä lyhyillä jaloillaan ennen vainoojaa tyttönsä luo. Hänen tappionsa näytti varmalta, mutta onni kääntyi. Amelie Ewers petti ahdistajansa, kääntyi äkkiä takaisin, juoksi leppäpensaan ympäri, pysähtyi uudelleen, juoksi taas, esti kaikki toisen vangitsemiskokeet ja antoi siten Severinille aikaa ehtiä hänen luoksensa kiertotietä. Eihän mikään ollut yksinkertaisempaa: mikä tyttö hyvänsä, jolla on nuoruuden ja ilon näkymättömät siivet hartioilla, tekee leskisillä ollessaan aivan samoin kuin Amelie Ewers, jollei hän ihan tahallaan tahdo päästä paristaan. Se on kunniakysymys, taistelu, jota ei taistella rakkauden, vaan kunnian tähden.
Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi voinut katsoa asiaa niin yksinkertaiselta kannalta. Hän kumartui kenenkään näkemättä koivua vasten, ja pari kuumaa, äänetöntä, ikuisesti salaan jäänyttä kyyneltä vieri pitkin koivun valkoista tuohta. Sitä kesti vain minuutin tai kaksi; mutta kun hän taas nosti päänsä ja kiiruhti pyyhkimään pois heltyvän sydämen petollisia merkkejä, tuntui hänestä kuin hän yht'äkkiä olisi tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Sitten hän meni seurueen luo ja näytti tyyneltä, melkeinpä iloiseltakin. Kuuluipa hänen tavallista leikinlaskuaankin; mutta leskisille hän ei suostunut rupeamaan.
Severin Björck erehtyi, Amelie erehtyi. Ainoastaan eräs, joka paremmin tunsi elämää, näki Vinsentissä oudostuttavaa, jota hän ei aina saanut täydelleen salatuksi, ja tuo eräs oli äidillinen ystävä, joka piti häntä silmällä tutkistelevin katsein.
Seurue joi teetä nurmikolla. Severin Björck sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen: